Syksyn vaihtuessa talveksi olin jo pikkuhiljaa alkanut totutella ajatukseen siitä, että yksin olen, yksin pysyn ja hyvä niin. Noin viikko ennen joulua istuin iltaa erään ystäväni kanssa ravintolassa. Hän oli juuri hetki sitten avautunut omasta parisuhteestaan ja aikeistaan lähteä kävelemään tuosta monta vuotta kestäneestä suhteesta. Hän ilmaisi sinkkuna olemiseen liittyviä pelkojaan minulle, vaikka toisaalta ajatus tuntui kummasti kutkuttelevan; olihan hän edelliset kuusi vuotta ollut tiiviisti vain yhden miehen nainen. Rohkaisin häntä tekemään oman päätöksensä ja pysymään sen takana. Samalla kerroin hänelle, että olen itse saavuttanut jonkinlaisen sisäisen rauhan oman sinkkuuteni kanssa. Muistan edelleenkin miltä se tuntui. Sitä oloa ei voinut kutsua luovuttamiseksi, enkä tuntenut olevani mikään marttyyri asian suhteen. Olin vain jotenkin päässyt siihen pisteeseen, että hyväksyin asian ja aioin elää sen kanssa.
Kaikki tuntevat sen kliseisen sanonnan, että ”kun lakkaa etsimästä, voi löytää.” Minun tapauksessani se piti paikkansa. Noin viikko eteenpäin siitä, kun olin maailmaa syleilevästi ja kypsästi todennut, että näin minun on hyvä olla, kohtalo puuttui peliin ja heitti tielleni miehen.
Joulunpyhinä tapasin lapsuudenystäväni, joka oli tullut kotiseudulleen viettämään joulua. Istuimme luonani iltaa ja höpöttelimme kaikkea maan ja taivaan väliltä. Alkoholiakin kului siinä sivussa sopivasti, muttei liikaa. Keskustelun aiheet sukelsivat välillä niin syvälle, että tuli pienet itkutkin siinä tirautettua. Meillä oli tarkoituksena lähteä vielä minun luotani jatkamaan iltaa baariin, mutta kyynelten jälkeen mietimme hetken aikaa, että jäisimme suosiolla jatkamaan iltaa minun luokseni. Lähdin vessaan siistimään ehostustani, joka oli jo illan aikana ehtinyt kulahtaa. Siinä peiliin katsoessani minut valtasi outo tunne. Ehkä pitäisi sittenkin lähteä vähän tuulettumaan. Tunne siitä, että jotain saattaisi tapahtua, oli vahva. Se sama tunne oli vieraillut jo aiemmin samana päivänä ollessani lenkillä ja valmistautuessani iltaan. Huikkasin ystävälleni vessan ovelta, että korjaisi valahtaneet maskaransa ja pistäisi korkkarit jalkaansa. Me tytöt lähtisimme baariin.
Baari oli tupaten täynnä, mutta saimme onneksi pienen odottelun jälkeen vallattua itsellemme pöydän. Pian seuraamme liittyi kaksi miestä; hiuksiltaan tumma ja vaalea. Vaalean olin nähnyt aikaisemminkin ja tainnut jopa pari sanaa hänen kanssaan vaihtaa. Tummaa en ollut tavannut koskaan. Ilta sujui rattoisasti ja puhetta riitti. Miehet olivat päätyneet tähän baariin siksi, että heidät oli heitetty ulos edellisestä. Ai miksi? Siksi, koska he olivat laulaneet joululauluja. Aivan kuin jotkut suuremmat voimat olisivat salakähmäisesti yrittäneet puskea meitä toistemme luo.
Siirryimme vielä toiseen baariin, jossa tumma komistus ja minä jatkoimme juttelua. Hyvän biisin alkaessa soimaan, hän yhtäkkiä pomppasi ylös penkiltään ja veti minut mukaansa. Hän nosti minut ylös ja pyöritti ilmassa hurjaa vauhtia. Viehätyin hänen spontaaniudestaan suunnattomasti. Hän laski minut takaisin maan pinnalle ja vei takaisin pöytään istumaan. Sitten hän katsoi minua suoraan silmiin ja suuteli. Olin hämmästynyt, mutta samalla se tuntui jotenkin todella oikealta. Tämän tapauksen todistettuaan, ystäväni vaati nähdä minut kahden kesken naistenvessassa. Hänellä oli paha aavistus tästä suin päin suutelemaan rynnänneestä uudesta tuttavuudesta. Tulisin kuulemma jälleen pettymään ja satuttaisin itseni pahasti. Näiden toisen ihmisen suusta kuulemieni varoitteluiden lisäksi omassa takaraivossani puhisi pieni pessimisti omia epäilyksiään herran suhteen. En kuitenkaan varoituksista välittänyt, vaan päätin katsoa, mitä tuleman pitää.
Lähdimme ystäväni kanssa vielä jatkoille tumman komistuksen luokse, mutta emme viipyneet siellä kauan. Minulla ja ystävälläni ei ollut takkeja mukana, joten mies lainasi herrasmiehen tavoin meille takit kotimatkaa varten. Näin hän kai osaltaan varmisti, että tapaisimme vielä.
Ja mehän tapasimme. Ja tapasimme uudestaan. Löysin hänelle aikaa, vaikka samalla paahdoin gradua eteenpäin. Olin varma, ettei hän jaksaisi heti tuttavuuden alkuvaiheessa jäädä niin sanotusti kakkossijalle koulutöiden näytellessä siinä vaiheessa tärkeintä osaa elämässäni. Hän kuitenkin pysyi vierelläni. Tapailu vaihtui seurusteluksi. Gradu valmistui kevään tullen. Minä valmistuin yliopistosta. Hän on edelleen vierelläni. Rakkautta alkaa olla takana jo melkein puolentoista vuoden verran. Toivotaan, ettei loppua näy.
Ei sittenkään niin toivoton tapaus…
