Väsyneitä toiveita.

Tänään kävellessäni töistä kotiin olin väsynyt.

Niin väsynyt, että itku meinasi tulla silkasta väsymyksestä. Totesin olleeni niin lomalla, että arkeen palaaminen tuntuu kohtuuttoman raskaalta ja vaikealta. Tällaisina hetkinä sitä erityisesti kaipaa sitä tiettyä. Ihmistä. Elämänsä ihmistä.

Sitä, joka ottaa viimeistään illalla kainaloon, keittää teetä ja kysyy aidosti kiinnostuneena miten mulla menee. Sitä, jota kiinnostaa mun asiat enemmän, kuin ne omat. Se, joka vilpittömästi ja suunnattomasti välittää. Se, joka aidosti ja pyyteettömästi rakastaa. Se, joka haluaa vain sitä, että mulla olisi kaikki hyvin. Ilman taka-ajatuksia. Ilman itserakkaita toiveita. Ilman mitään, mikä voisi jotenkin satuttaa.

Haluan kokea sen, että olen jollekin korvaamaton. Omana itsenäni. Keskeneräisenä, epätäydellisenä, vajavaisena, väsyneenä. Täydellinen juuri sille jollekin. Ja hän olisi kaikkine vastaavine piirteineen ja piirteettömyyksineen täydellinen juuri minulle. Haluaisin olla jollekin jotain. Jotain mitä ei osaa sanoin kuvata tai selittää. 

Rakkaus.

Se haluan olla. Sitä haluan antaa.

Ehdoitta. 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *