Kiltti tyttö.
Tiedättekö sen ihmistyypin, joka on aina valmis auttamaan. Jolle sopii aina kaikki ja joka tekee kaikkensa, että toisella olisi hyvä olla.
Joo, säälittävää, eikö. No. Sellainen minä kuitenkin olen. Liian epäitsekäs. Liian antelias. Liian helppo.
Tiedostan kuitenkin tämän ”vikani”. Se ei silti tee siitä poisoppimista yhtään helpommaksi. Minua inhottaa välillä olla ihminen, joka sietää läheisiltä ihmisiltään melkein mitä vaan, sallii asioita, jotka satuttavat ja hymyilee silloin, kun tekisi mieli itkeä. Minulla on selkeästi kilttityttö-syndrooma, josta haluan tietyllä tavalla päästä eroon. Arvostan kyllä kiltteyttäni luonteenpiirteenä, mutta rajansa kaikella.
Viime aikoina olen miettinyt paljon tämän luonteenpiirteen vaikutusta ystävyys- ja parisuhteisiin. Tulen kaikkien kanssa toimeen, siedän hyvin paljon kaikkea ja helposti esitän, että kaikki on hyvin vaikka ei oikeasti olekaan. Olen nyt erityisesti yhdessä ystävyyssuhteessa pyrkinyt siihen, että sanon rehellisesti mitä ajattelen, menee tilanteet sitten syteen tai saveen sen seurauksena. Olen myös keskustellut ystäväni kanssa asiasta ja hän välillä vaatimalla vaatii mielipidettäni ja kyselee asioita aivan eri tavalla, kun hän tiedostaa minun kiltteyteni. Hän on rohkaissut minua paljon olemaan minä. Sanomaan, mitä minä haluan, mitä minä tarvin ja mitä minä ansaitsen. Olen myös erittäin paljon tehnyt asian kanssa töitä ja analysoinut muun muassa lapsuuttani. Uskon, että lapsuuteni tietyt kokemukset ovat osasyynä siihen, että minusta on tullut liian kiltti. Niitä sen enempää erittelemättä tai niistä katkeroitumatta.
Olen kuitenkin viime aikoina joutunut myös sellaiseen ystävyyssuhteeseen, jossa kiltteyttäni osataan tietyllä tavalla käyttää hyväksi ja olen joutunut tässä suhteessa kärsimään kiltteydestäni. Ja sitten sen kerran, kun suuni olen asioista saanut avattua: hell breaks loose. Tämänkin ystävyyssuhteen kautta olen kuitenkin oppinut paljon itsestäni, ehkä kuitenkin vaikeimman kautta. Monena iltana olen itkenyt tyhmyyttäni. Miksi taas odotin, luulin, uskoin. On ollut pakko kovettaa itsensä. Mutta miksi juuri tuollaisesta ihmisestä tulee niin älyttömän tärkeä? Miksi hänen vuokseen olisi valmis tekemään melkein mitä tahansa? Miksi sellaista ihmistä alkaa rakastaa?
Paljon joudun tekemään itseni kanssa töitä myös työelämässä, että saan suuni auki. Se jos joku ärsyttää. Miksi minä olisin yhtään huonompi työntekijä kuin kukaan muukaan. Miksi minulla ei olisi yhtä lailla oikeutta sanoa, mitä ajattelen asioista tai joskus jopa päättää, miten asiat tehdään. Tiedän, että myös itsetuntoni kaipaa aikamoisen roimaa nousua jostain sieltä maan tomusta. Sen kanssa saan taistella vielä kauan, mutta uskon, että saan sen sille tasolle, jolle sen haluan. Ja jolle se kuuluu. Ennen sitä en voi edes kuvitella alkavani parisuhteeseen. Miten voisin? Se olisi taas sitä kaikkionhyvinjaihanaajajoojoojootietenkinkultajee.
Haluan olla aina kiltti tyttö. En kykene olemaan muuta, en pystyisi siihen.
Mutta haluan olla kiltti tyttö jolla on munaa. Itseluottamusta ja rohkeutta olla aidosti ja avoimesti se, joka minä olen. Minä.
Sillä hei, kuka muu muka?