Yksinäisyydestä.

Edellisessä postauksessa raotin hieman verhoa. Yksinäisyyden esirippua.

Olen todella sosiaalinen ihminen, joka nauttii ihmisten seurasta. On mukavaa tavata ihmisiä, puuhailla asioita, olla äänessä ja kuunnella. Toki rajansa kaikella ja olen aina myös nauttinut jossain määrin yksin olemisesta. Olen kuitenkin koko aikuisikäni ollut parisuhteessa ja tottunut siihen, että kanssani on aina joku. Nyt viimeisen vajaan vuoden aikana asia ei olekaan enää ollut niin. Herään yksin, syön aamupalaa yksin, siivoan yksin, käyn kaupassa yksin, katson elokuvia yksin, käyn lenkillä yksin ja menen nukkumaan yksin.

Olen löytänyt uusia ystäviä, ihania ja tärkeitä ihmisiä. Se ei kuitenkaan ole sama asia, kuin se, että olisi parisuhteessa. Aluksi minua ehkä hieman ahdisti ajatus sinkkuudesta. Ajan myötä se ahdistus on helpottanut. Mutta töitä se on vaatinut. Erityisesti töitä sen eteen, että kuka tahansa ei kelpaa. Olen paljon miettinyt sitä, millaisen miehen haluan elämääni. Olen myös päättänyt, että tietyt kriteerit on oltava ja niistähän ei luovuta. Erotessani mietin, että olen mielummin koko loppuelämäni yksin, kuin tässä parisuhteessa. Olen edelleen samaa mieltä: miksi aloittaa jotain jonkun kanssa vain siksi, että mulla olisi joku, kun mä tiedän jo ennen jutun aloittamista, että siitä ei tule koskaan tulemaan mitään.

Minulle ei riitä vain joku. Haluan miehen, joka on SE joku. Olen sitä mieltä, että mikäli ihminen ei osaa olla yksin, viihdy itsensä kanssa, tunne itseään, ei hän voi myöskään aidosti osata olla toisen ihmisen kanssa. Olenkin paljon tehnyt töitä oman itseni etsimisen eteen ja myös sen eteen, että nauttisin vain omasta seurastani ilman stressaamista siitä, että olen yksin. Olen tietoisesti nauttinut hitaasta aamukahvista, vapaista päivistä kun voin vain kulkea päämäärättömästi pitkin kaupungin katuja, äksänä nukkumisesta ja pitkistä suihkuista ennen nukkumaanmenoa. Kukaan ei valita.

Olen ajatellut enemmän kuin koskaan yhteensä viimeisen vuoden aikana. Olen ollut ahdistunut, mykistynyt, onnellinen, aallon harjalla ja meren pohjassa. Jalat tukevasti maassa ja pää samaan aikaan korkealla pilvissä. Olen oppinut tiedostamaan itseäni. Olen oppinut, että minun tulee olla kärsivällisempi ja nauttia hetkistä, ei aina ajatella, että sitku. Kaikki mitä mä just nyt tarvin on tässä. Kaikki mitä mä tulevaisuudessa tarvin tulee olemaan. Mennyttä ei tarvi muistella, sitä tulee kunnioittaa, sillä se on muokannu musta mut. 

Nautitaan nyt, arvostetaan tätä hetkeä.

Hötkyilemättä, ahdistumatta, antautuen elämän ihmeelliselle monimuotoisuudelle.