Ensimmäinen neuvolakäynti
Viime viikolla meillä oli ensimmäinen neuvolakäynti! Oli hassua, että sen oli varannut raskaustestiä seuranneena päivänä, jolloin koko juttu oli ihan vitsi. Edelleen raskaana oleminen tuntuu aika uskomattomalta, mutta olin tosi utelias pääsemään neuvolaan.
Jo silloin kun suunnittelimme raskautta ja kävin gynekologilla ja nyt neuvolassa tuntui, että on päässyt osaksi jotain salakerhoa! Ahaaa, täältä niitä ohjeita saa, että mistä tietää ovulaatiot, lasketut ajat ja mitä vitamiineja pitää syödä ym. Niihin saakin ohjeita! Meillä oli neuvolassa mukava terveydenhoitaja. Pelkäsin ensin että hän olisi liian hissukka, mutta hyvin meillä synkkasi. Mies oli mukana ja tuntui jännittävältä istua vastaanotolla kertomassa asioita. Ihan perusjuttuja oli tällä kertaa, käytiin läpi mahdollisia sairauksia, elintapoja, liikuntatottumuksia, missä toivoo synnytyksen tapahtuvan, paino (oli tullut 1,5 kg!), miten mitataan verenpaine ja pissasta proteiini ennen seuraavia vastaanottoja. Oli toi kiva yllätys, että seuraavat ultra-ajat sai varata itse kun terveydenhoitaja oli laittanut lähetteen eteenpäin. Saatiin valittua molemmille töiden kannalta parhaat ajat.
Ainut mihin olin neuvolakäynnissä pettynyt oli miten parisuhdeväkivallan mahdollisuus ohitettiin. Terveydenhoitaja jakoi kaikenmaailman monisteita ja ohjeita. Parisuhdeväkivallan hän sivuutti silmiin katsomatta ojentamalla lippulappuja ”ja tässä on tietoa jos suhteessa on väkivaltaa, ja tässä on sitten ohje sihen ultran varaamiseen..”. Meillä ei ole suhteessa minkään sortin väkivaltaa, mutta olen tutkinut kyselytutkimuksen avulla naisiin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa maisteriopinnoissani ja koen kyseisen aihepiirin ihan sydämenasiana. Etenkin, kun kyselyssäni väkivaltaa kokeneet naiset toivoivat, että väkivallasta olisi kysytty esimerkiksi neuvolassa tai lääkärin vastaanotolla rutiininomaisesti. Silloin olisi ollut matalampi kynnys alkaa kertoa. Ei sellaista asiaa moni pysty, jaksa, rohkene tai osaa ottaa esille. Jos itse kokisin väkivaltaa olisin kokenut tuon meidän tilanteen neuvolassa jotenkin hävettäväksi, enkä varmasti olisi jaksanut siitä pitkästä monisteesta alkaa yksinäni selvittää, että mikä se paras paikka ottaa yhteyttä nyt olisi. Ja vaikka mies oli mukana olisi asiasta pitänyt puhua meille molemmille, myös miehelle siltä varalta että hän olisikin väkivaltaa kokeva osapuoli. Aaargh! Iski taas palo, että voikun voisin tehdä tälle asialle jotakin!
Kaikista kivoin kotiinvieminen oli äitiyskortti. Se on tosi nätti ja tuntuu huikealta, että siinä lukee Äitiyskortti ja oma nimi. Neuvolassa puhuttiin myös koko ajan vauvasta, ei alkiosta. Kivaa. Mitään äitifiiliksiä ei vielä ole, mutta huomaan että helliä ajatuksia tuota mansikan kokoista olentoa kohtaan on koko ajan useammin.
Rv 8+5