Odotus

Odotus todella on nimensä mukaan odotusta. Alan olla jo vähän tympääntynyt tähän vaiheeseen. Vaikka olen päättänyt että mahassa kaikki on hyvin ja seuraavassa ultrassa saadaan ihastella reippaasti kasvanutta olentoa niin kyllä tää odottaminen puuduttaa! Kun ei lopulta kuitenkaan tiedä että siellä ollaan elossa ja kasvetaan. Ja ärsyttää kun ei voi kertoa kellekään! Haluaisin päästä puhumaan tästä! Horisen miehelle kaiken lukemani ja vaikka häntä varmaan kiinnostaa niin tämä spekuloinnin määrä on ehkä liikaa yhdelle ihmiselle. Ja olisi niin ihanaa kertoa ja nähdä ihmisten tuntieta ja fiiliksiä, se tekisi tästä itsellekin todellisempaa. Ei ole vielä yhtään sellainen onnesta halkeava-olo mitä olin aina kuvitellut olevan kun yksi elämän suurimipia unelmia toteutuu.

Olo on paska muutenkin, jouduin jäämään sairaslomalle. Raskausoireita ei juuri ole ollut koko aikana mutta unettomuus vie kohta mielenterveyden. Kuluneella viikolla en enää suoriutunut työtehtävistä. On kammottavaa joutua edes normaaliin keskusteluun lounaspöydässä, saati neuvomaan kollegaa tai hoitamaan kriisitilannetta kun on hädin tuskin tajuissaan. Viimeisenä työpäivänä parkkeerasin piiloon erään työtilan sohvalle makuuasentoon läppärin, karkkipussin ja suklaapatukan kanssa.

Kysyin neuvolassa onko unettomuus haitallista alkiolle. ”Ei ole, mutta sulle on. Hakeudu vaan työterveyteen jos noi unipulmat ei hellitä”. Ja nyt tein viimein työtä käskettyä. Samainen lääkäri joka hoiti alkuvuoden burnouttini mallikkaasti oli tosi kiva ja määräsi sairaslomaa loppuviikon ja seuraavan. No tunnollisena typeryksenä pyysin, että olkoon vain tämä loppuviikko eli käytännössä yksi päivä, koska olin lupautunut yhteen työtehtävään seuraavalla viikolla. Sairaslomasta ei ole ollut vielä muuta iloa kuin että eilen pääsin päiväunille silloin kun tuli se iltapäivän tipahdus. Kysyin lääkäriltä voiko valvomisesta menettää järkensä. ”Voinko mä vaan joutua suljetulle, että yhtäkkiä menee järki ja mies joutuu viemään psykiatriselle ja en tajua enää mitään. Voiko niin käydä?” -No ei voi. Tosi epämiellyttävää se on mutta ei siihen sekoa. Tämä tieto helpotti vähän.

En tiedä milloin olisin viimeksi nähnyt ystäviä. En jaksa tehdä mitään. En jaksa ulkoilla tai urheilla, siivota, laittaa ruokaa, innostua tai mitään. Inhoan tätä odottelua ja välitilaa. On vaikea uskaltaa sopia mitään, kun jaksaa olla pari tuntia pystyssä ennenkuin huimaus meinaa viedä tajun ja on pakko päästä lepäämään. Ja varmana siksikään en nuku kun en hitto tee mitään!

Kaksi ja puoli viikkoa vielä ultraan. Ja kaksi viikkoa kesälomaan. Toivon, että uniongelmat hellittää silloin mahdollisimman pian eikä loma mene taas pilalle uniongelmien takia niinkuin jouluna… Ja että kertominen laukaisee jonkun stressin.

Rv 9+3