Vauvalla on jo päivärytmi. Miten ihanaa on kun hän herää aamukymmeneltä ja tervehtii potkulla ja aloittaa möyrinnän. Iltaisin katson sohvalla telkkaria ja vauva aloittaa elämänsä ja tunnen hänet käteni alla. Niin lähellä ja niin kaukana! Tunnen jo hänen liikkeensä mutten voi vielä koskettaa.

Olen miettinyt viime aikoina jostain syystä sitä, onko ihanampaa olla raskaana vai sitten kun on se vauva. Nopeasti ajattelen, että tietysti se vauva. Raskaushan on vain on ”pakollinen” osa jotta sen lapsen saa lopulta tähän maailmaan. Mutta onhan tämä raskauskin niin maagista aikaa. En voi käsittää sitä kaikkea mitä on tapahtunut siitä seesaminsiemenkokoisesta alkiosta tai sydämestä tähän hetkeen, että parin kuukauden kuluttua vauva on jo täysiaikainen.

Mietin miltä vauva näyttää. Onko sillä hiuksia? Onko se pullea? Onko se tyttö vai poika? Synnytysvalmennuksessa sanottiin, että esikoinen muistuttaa usein enemmän isää.

Paljon mietityttää myös tämä masennuslääkitys. Mielikuvissani synnytän ja saan lapsen suoraan rinnalleni ja pääsen myös heti imettämään. Todellisuus voi olla, että vauvalla on masennuslääkkeistä vieroitusoireita ja se joutuu hetkeksi tehohoitoon- tai valvontaan. En voi välttämättä imettää näiden lääkkeiden kanssa. Jankutin viime viikolla psykiatrille, että mulla on nyt tosi hyvä olo kun saan nukuttua, ihan hyvin voi lääkityksen purkaa synnytyksen alle ja jatkaa sitten. Hän taas totesi että sulla on nyt hyvä olo kun sun oireet on saatu hoitoon mutta mitä käy jos hoito loppuu? ”Haluatko olla tuommoinen äiti kun nyt olet vai masentunut äiti?” Niin. Tämä suora kysymys tietysti pysäytti. Nyt voin paremmin kuin aikoihin, tunnen syviä tunteita, olen läsnä ja jaksan ihastella raskauttani. Tilanne oli aika eri kuusi viikkoa sitten kun valvoin ja itkin ja koin epätoivoa.

Sitäkin välillä mietin että miten selitän äidille ja anopille jos en imetä. En haluaisi masennuksesta välttämättä puhua. Ärsytti, kun meidän mummi arvosteli yhden tutun imettämättömyyttä ja arvioi sen johtuvan siitä ettei haluta pilata tissejä. Siitä on jo aikaa ja tuntui pahalta tämän äidin puolesta. Nyt ymmärrän vielä paremmin, ettei asia kuulu kellekään. Imettämättömyyteen on monia syitä ja se on jokaisen perheen oma asia.

Huomenna on neuvola ja pyydän aikaa neuvolalääkärille. Hänen kanssaan olisi syytä keskustella lääkitysasiasta tarkemmin, ja sitten psykiatrin kanssa edetään lääkityksen kanssa sen mukaan.

Rv 27+4

27.raskausviikko! Preglife-appin ympyrä senkun tiivistyy, 94 päivää jäljellä laskettuun aikaan. Jos ensimmäiset neljä kuukautta tuntui maailman hitaimmilta niin siitä eteenpäin tuntuu että aika menee ihanan nopeasti. Vaikka siltikin tuntuu, että koko ajan on vielä kolme kuukautta edessä.

Nyt on ihana vaihe raskaudessa. Vatsa on aika iso ja kauniin mallinen. Käytän vartalonmyötäisiä vaatteita jotta kumpu oikein näkyy. En tajua mikä juttu se on, mutta olen ihan superpollea mahasta ja haluan oikein korostaa sitä. Ja vaikka painoa on tullut 10 kiloa niin ei kyllä tunnu siltä, näytän mielestäni tosi hyvältä.

Mitään kremppojakaan ei ole juuri ollut joten oleminen on nyt helppoa. Nukkuma-asento on vielä ihan normaali, nivusia ei satu, vatsa ei paina, ei huimaa, vatsa toimii. Sen olen huomannut nyt töihin palattuani että nilkat turpoavat. Muutenkin neste pakkautuu jalkoihin, tuntuu että sääret kohisevat ja tykyttävät päivän päätteeksi. Jo pelkkä kenkien pukeminen alkaa olla kaksinkerroin kumartuneena jo haaste, joten olen vältellyt vielä tukisukkahousujen päälle kiskomista..

Selkää alkaa jomottaa kesen työpäivän ja joskus tuntuu että kyljet pamahtavat paineesta rikki. Toissa-aamuna vatsa oli jo aamusta kova, iso ja tukalan pinkeä ja sitä kesti koko päivän. Aiemmin tukala pinkeys on tullut vasta illasta. Myös närästys on päivittäinen vaiva.

Töihin palattuani aloin taas herätä. Heräsin neljän maissa aamuisin enkä saanut enää unta. Kova väsymys palasi ihan parissa päivässä ja puolentoista viikon huonojen öiden jälkeen olin jo tosi surkea ja mies taas kommentoi olevansa huolissaan. Harmitti hirveästi, koska tiesin että ainut keino on sitten jäädä sairaslomalle. Väsymyksen kanssa olisin jaksanutkin, mutta olin huolissani että masennus pääsisi taas pahenemaan juuri kun se on mennyt niin hienosti parempaan. Minua harmitti ja hävetti, koska lääkäri oli puhunut osasairaslomasta mutta rahan ja mielekkäämmän työnkuvan takia halusin palata molempiin projekteihin. Olisi noloa jäädä kahden viikon jälkeen taas pois. Kuin ihmeen kaupalla aloinkin sitten nukkua! Parhaimmillaan 10 tuntisia öitä vaikka nukkuisin päikkäritkin. Helpotus! Jokainen päivä töissä on plussaa ja mitä lähemmäs marraskuuta pääsen sitä helpottuneempi olen. Toivon voivani olla töissä loppuun asti, mutta marraskuussa minulla ei olisi enää niin morkkista jäädä pois, koska silloin olisi enää neljä viikkoa töitä muutenkin. Nyt menen kyllä terveys enkä työ edellä, en halua enää samaa notkahdusta mikä unettomuudesta nyt viimeisimpänä seurasi eli masennus.

Masennusoireet ovat laskeneet huomattavasti. Huomaan aivan selvän yhtälön unettomuuden ja masennusoireiden välillä. Heti kun en nuku masennuspisteitä nostaa sellaiset asiat kuin ”koen olevani arvoton”, ”koen tuottaneeni pettymyksen” ym. Näitä en koe lainkaan kun olen nukkunut yhdenkin yön hyvin.

Olen jo aika ihastunut vauvaan. Se möyrii ja potkii niin että maha heiluu ja tärisee. Se on niin ihanaa. Tiedän, että siellä on kaikki hyvin. Jostakin luin, että vauvan jalkapohja olisi jo 4cm. Tämä tieto liikuttaa minua. Ne on jo ihan oikeat vauvan jalat joilla minua ja välillä isiä potkitaan. Välillä on jo kova ikävä saada vauva syliin.

Rv 26+4