Diagnoosi: keskivaikea masennus. Itkin lohduttomana lääkärin vastaanotolla. Edessä oli sairaslomatodistus hirvittävällä diagnoosilla ja ainakin viiden viikon sairaslomalla.

Unettomuus pääsi tilaan, jossa aloin itkeä. Eikä itku loppunut. Neuvolaläkärin määräämä sairasloma loppui ja hakeuduin työterveyteen. Jouduin valitsemaan vieraan lääkärin molempien omien työterveyslääkärieni ollessa pois. Olin itkenut aamuviidestä ja itkin odottaessani lääkäriä. Lääkäri kutsui sisään. Itkin ja kerroin missä mennään. Itkin ja itkin ja itkin. Lääkäri ei kertaakaan katsonutkaan minuun tai tarjonnut pöydällään olevia nenäliinoja. En kehdannut itse ottaa niitä. Lääkäri ei puhunut juuri mitään, laittoi viikon sairaslomaa ja totesi ”ehkä akupunktiosta tai uniryhmästä voisi olla apua.” -Ai, valpastuin itkuni keskeltä. Mitää muuta hän ei sanonut. Ei kertonut mistä voisin sellaisia etsiä tai milloin sellaiseen kannattaisi hakeutua. ”En mä osaa sua nyt muuten auttaa”. Vastaanotti kesti neljä minuuttia. Itkien lähdin esimieheni luo.

Esimies oli aivan raivona lääkärin käytöksestä. Siltä istumalta hän auttoi minua varaamaan seuraavalle päivälle uuden lääkäriajan. Ja seuraavan päivänä istuin taas itkuisena samalla käytävällä odottamassa toista omista lääkäreistäni. Lempeä nainen kutsui minua etunimellä. Hän hymyili ja onnitteli raskaudesta ja kysyi vointiani. Aloin itkeä ja kerroin nukkumisistani. ”Voi että, kuulostaa rankalle.” Hän oli niin lämmin ja empaattinen. Ja jatkoi: ”onko teilllä perheessä unettomuutta”? What! Joku kysyy jotain näin oleellista! -On. ”Millainen sun mieliala on, onko alakuloa?” -No  tietysti on. Hän teki masennustestin, jossa tulos oli keskivaikea masennus. Hän pyysi minua olemaan hätääntymättä, koska testi on vain suuntaa-antava työkalu, eikä määärittele diagnoosia. Hän kaivoi psykiatrin vastaanottoajan ja varasi itse minulle ajan. Hän ehdotti minulle osallistumasta upouuteen etäterapiaan, johon kirjoitti minulle saman tien lähetteen. Kysyin uniapnean mahdollisuudesta, hän lupasi että aletaan selvittää sekin tässä samalla.

Kysyin edellispäivän lääkärin vinkkaamista akupunktiosta ja uniryhmistä. Tai toivomastani psykoterapiasta. Naisen otsa kurtistui. ”Ne voi olla ihan hyviä, mutta ei just nyt. Nyt sun tilanne on sen verran akuutti että ne aiheuttaa vaan lisäkuormaa. Sut täytyy saada nyt edes vähän peruskuntoon, jotta jaksat sellaisiin osallistua ja jotta niistä on hyötyä. Niissä kestää että alkavat toimia ja sut pitää saada kuntoon nyt.” Tämäpä olikin viisas juttu häneltä. Oltuani jo puolitoista viikkoa sairaslomalla viisi viikkoa lisää tuntui maailmalopulta. Vaikka heti ajattelin että en todellakaan ole tuosta viidestä viikosta kuin pari viikkoa, koska en ikinä pärjää sairaspäivärahalla, on mieli jo muuttunut. Haluan nyt itseni kuntoon. Haluan ehtiä nauttia raskaudesta ja ennenkaikkea haluan olla toimintakykyinen kun meidän ihana vauva tammikuussa tulee.

Seuraavan päivänä psykiatri vahivsti masennusdiagnoosin. ”Selvä depressiohan tämä nyt on” psykiatri sanoi ja katsoi minua suoraan silmiin. Kuulema on niin paljon oireita jotka eivät liity unettomuuteen. Murruin täysin. ”Miten näin voi tapahtua, mä elän elämäni onnellisinta aikaa”?  -Ei masennus aina tule kriisin tai onnettoman elämäntilanteen seurauksena. Se on sairaus joka puhkeaa ja sulle se on puhjennut nyt. Olen ollut loputtoman murheellinen ja toisaalta helpottunut. Olen unelmoinut elämäntilantestaani koko ikäni. Ehdin viettää sinkkuna melkein kymmenen vuotta ja luopua jo yhdestä hartaimmista toiveistani, että löytäisin sen oikean ja saisin oman perheen. Kun lopulta näin käy ja elän elämäni onnellisinta aikaa, masennun. Se tuntuu kohtuuttomalta ja väärältä ja epäreilulta. Syytän myös itseäni: miksi en ole hakenut unettomuuteen parempaa hoitoa aiemmin. Psykiatri lohdutti ja sanoi että niinhän se menee kun voi tarpeeksi hyvin. Sitä vain jatkaa ja jatkaa ja vasta tarpeeksi paha tilanne saa hakemaan apua. Apuahan olen hakenut useasti aiemminkin, mutta olen saanut vain unilääkkeitä. Olen ehkä myös vähän katkera aiemmin saamastani hoidosta. Täysin uupuneena ei ole kykenevä etsimään ja hakemaan tietoa ja apua vaan aivan asiantuntijoiden varassa.

Kuitenkin, nyt katkeruuden tai vihoittelun sijaan keskityn vain täysin siihen, että menee kuinka kauan tahansa minä tulen kuntoon ihan loppuelämää varten. Sain vihdoinkin oikeaa apua ja vaikka ajankohta on traaginen niin sentään tässä on vielä hyvin aikaa ennen vauvan tuloa. Jos tähän ei olisi tartuttu nyt tuloksena olisi voinut olla todellinen katastrofi. Päivä ja viikko kerrallaan niinkuin lääkäri sanoi.

Rv 20+6