Aikuinenkin tarvitsee sylin, johon käpertyä

Se alkaa aina samalla tavalla. Lamaannuttava tunne leviää rintakehää pitkin jäykistäen jokaisen lihaksen ylävartalosta. Leukalihakset kiristyvät ja pallea tuntuu siltä, kuin siihen oltaisiin lyöty rautaisella putkella. Olkavarsia hapottaa ja kaulalihakset kuristavat. Alun jähmettymisen jälkeen mielen valtaa paniikki; ei kai taas. ”Hengitä syvään ja rauhallisesti” ajattelen, mutta kohtaus on jo alkanut. Tiedän jo nyt, että yöunille voin sanoa hyvästi. Pohjimmaisena tunteena on avuttomuus ja järjetön yksinäisyys.

Lähes jokainen ihminen tuntee jossain vaiheessa elämää ahdistusta. Ahdistus on tunne, joka syntyy silloin kun koetaan, että jokin uhkaa omaa turvallisuuttamme. Toiset ahdistuvat helpommin kuin toiset, mutta varmaa on, että jokainen tietää miltä se tuntuu. Kaikki vaan eivät ymmärrä sitä, kun ahdistuksesta muodostuu ongelma.

Vaikka elämme monessa suhteessa aikakautta, jolloin monia tabuja on murrettu, murretaan parhaillaan ja tullaan vielä murtamaan, on henkiset haasteet asia, mikä nähdään vahvasti kielteisenä asiana. Ja koska hiljaisena kansana vaikenemme mielummin kuin puhuisimme asioista, tulee henkisten haasteiden tabun murtaminen olemaan vielä pitkän matkan päässä. Minuakin on varoiteltu monesti omien asioitteni puhumisesta ja tämän vuoksi minua suorastaan pelottaa tämän tekstin julkaiseminen. Silti koen, että minun on saatava tämä ulos itsestäni ja itseasiassa tämä on yksi niistä tärkeimmistä syistä, miksi rupesin kirjoittamaan julkisesti. Muistan, kuinka ensimmäisellä lääkärin tapaamisellani suurin huolenaiheeni oli se, ettei tästä vaivasta tulisi mitään julkista merkintää tietoihini. Pahin pelkoni oli, että tulevaisuuden työnanatajani voisivat jostain nähdä tietoni, enkä siten työllistyisi. Nämä ovat niitä tämän aikakauden nuorten aikuisten suurimpia huolia.

Pahimpina aikoina muistan, miten oloni oli todella yksiäinen. Enkä nyt tarkoita sitä, etteikö minulla olisi ollut seuraa. Kukaan ei ollut ottamassa minusta koppia, sanonut että mun ei tarvitse jaksaa tätä yksin. Oman jaksamiseni rajat olivat paukkuneet jo kauan aikaa sitten ja päiväni täyttyivät pelkästä itkusta. En itkenyt sen vuoksi, että olisin ollut surullinen. Itkin siksi, koska en yksinkertaisesti kestänyt puristavaa tunnetta ympärilläni, sellaista fiilistä, että tein mitä tahansa niin en vain päässyt samaan rentoon tunnelmaan mitä normaalisti. Juoksin useasti kotiini itku kurkussa ja kotioven mennessä kiinni purskahdin itkemään lyyhistyen samalla lattialle. Päivän aikana kerääntynyt pelon ja paineen tunne sekä kylmä ja kolkko olo oli päästettävä ulos. Muistan, miten minulla oli monesti se tunne, että haluaisin vain jonkun läheisen syliin niin, että toisen henkilön halaus ja lämpö toisivat edes hetken rauhaa sekä turvaa itselleni.

Nukkuminen tosiaan jäi viidennen päivän kohdalla. Muistan, miten serkkuni valitteli ääneen miten lapsiperheen arki oli rankkaa, eikä hän ollut nukkunut viimeiseen kolmeen vuoteen kunnolla. Ymmärrän tämän hyvin, mutta oma unettomuuteni oli täysin erilaista. Hermostoni oli niin paniikissa koko ajan, että ”nukuin” ehkä vartin, maksimissaan tunnin yössä ja silloinkin uni oli koiranunta. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla, mutta parhaiten kuvailisin sitä sähköisen ”surisemisen” tunteena sekä kylmyytenä. Kokeilin kaikki mahdolliset kikat, jotta saisin unen päästä kiinni: vaihdoin lakanat, kokeilin eri nukkumapaikkaa, join hunajamaitoa ennen nukkumaanmenoa, sinkki + magnesium, melatoniini, söin ennen nukkumaan menoa jotain hiilaripitoista, puolen tunnin pyörimisen jälkeen nousin ylös tekemään jotain rauhoittavaa ja palasin sen jälkeen takaisin sänkyyn kun väsytti, tuuletin huoneilman, joogasin, tein hengitysharjoituksia ja nukuin lattialla. Silti nukkuminen oli käytännössä mahdotonta, ollessani niin paniikissa koko ajan. Ainoa paikka, jossa rentouduin edes vähän ja lepäsin, oli liikkuva auto. Ongelmana vain oli se, ettei kukaan voinut minua ajella ympäri kaupunkia koko yötä, jotta voisin nukkua. Valvoin yhteensä 2,5 kuukautta ennen kuin hakeuduin lääkäriin.

Minnulta kysytään usein, että mitä päässäni silloin pyörii. Vain yksi ja sama asia, joka liittyy usein ahdistuksen aiheuttaneeseen tilanteeseen, tunteeseen tai ajatukseen. Se on kuin kela, joka pyörii taukoamatta päässä ja vaikka kuinka yrittäisin miettiä jotain muuta, kehossa oleva paniikin ja ahdistuksen tunne muistuttavat minua siitä, ettei kaikki todellakaan ole hyvin. Tunne on kuin muistilappu, joka on jatkuvasti esillä, etten vain unohtaisi murehtimista. ”Ajattele vain kivoja asioita”, ”Sulla on kaikki oikeasti ihan hyvin, niin lopeta se murehtiminen” ovat lauseita, joilla tarkoitettiin varmasti hyvää, mutta jotka tuntuivat siltä, kuinka olisin totaalinen epäonnistuja, sillä en osannut hallita tunnettani. Tämä jos mikä aiheutti sen, että oloni oli loputtoman yksinäinen.

Onnekseni voin sanoa, että näin vuotta myöhemmin asiat ovat hyvinkin eri tavalla. Olen oppinut itsestäni niin mielettömästi ja vielä on loputtomasti opeteltavaa. Asioita on muuttunut myös konkreettisesti ympärilläni. Silti tieto siitä, etten ole asian kanssa yksin on tärkein asia, mikä parantaa oloani. En ole kokenut samanlaista alamäkeä sitten viime syksyn, vaikka pieniä kuoppia tässä matkan varrella onkin ollut. Näistä kuopista huolimatta suunta on ollut jatkuvasti ylöspäin, mikä luo niin paljon toivoa ja luottoa tulevaa kohtaan. Olen itsestäni erityisen ylpeä sen suhteen, että kaikesta tästä kipuilusta huolimatta halusin ja pystyin puristamaan kandivuoteni kasaan, vieläpä erittäin hyvin arvosanoin. Ja siitä, että kaiken kaikkiaan voin tällä hetkellä tavallisesti.

Pelkkä halaus voi pitää toisen kasassa.

-Elina