Ammattina kasvattaja

Heissan!

Ensimmäisessä postauksessa kerroin opiskelevani erityispedagogiikkaa Turun yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa. Sanahirviön voi siis suomentaa siten, että minusta valmistuu parin vuoden päästä (toivottavasti) pätevä erityisopettaja – ammattikasvattaja siis. Muistan, kuinka ensimmäisenä vuotena eräs opettajistamme tituleerasi meitä tulevaisuuden ammattikasvattajiksi, mikä tietenkin sai silloisen 20-vuotiaan Elinan jalat tärisemään. Itse mielsin kasvattajaksi ihmisen, joka on yli kolmenkymmenen ja jolla on omaa jälkikasvua. Ajatus siitä, että olisin kasvattaja ammatiltani tuntui siis kaukaiselta ja vieraalta, ennen kaikkea valtavan isolta vastuulta.

Ja siltä se tuntuu edelleen vielä tänäkin päivänä. Kolmen vuoden opiskeluiden jälkeen en ole vieläkään kunnolla sisäistänyt sitä, että tulen joku päivä todennäköisesti työskentelemään yhdessä huoltajien kanssa tukien heitä ja heidän lastensa kasvua sekä oppimista. Tästä voisi helposti hypätä ikuisuuskiistaan siitä, kenen vastuulla kasvatus loppupeleissä todella on – koulun vai kodin – mutta jätetään se keskustelu tällä kertaa toiselle hetkelle. Tarkoitukseni ei ole täällä blogin puolella aloittaa mitään periaatteiden paasausta, vaan pohtia omaa suhtautumistani tähän asiaan tulevan opettajan näkökulmasta.

Yliopistolla meille luennoidaan paljon koulutuspolitiikasta, tunnen koulutuksen historian hyvin ja vanhimmat sekä uusimmat  kasvatusaatteet ovat päntättynä pääkoppaani. Silti koen, etten näiden kolmen vuoden aikana ole juurikaan saanut vastauksia siihen, mitä kasvattaminen ammattilaisen näkökulmasta todella on. Toki, olen harjotteluitteni kautta oppinut paljon opettajuudesta ja koen, että minulla on hyvät lähtökohdat sekä perusperiaatteet tähän ammattiin. Mutta mistä ne ovat peräisin, kotoa vai yliopistolta, siitä en osaa sanoa.

Täytyy myös muistaa, että koulutukseni on vasta kesken. Olen suorittanut opettajan pedagogiset opinnot ja varsinaiset erityisopettajan opinnot ovat vielä edessä. Näin ollen tulevat vuodet varmasti kehittävät ammatillista kasvuani eteenpäin, mutta tuntuu silti hurjalta, että parin vuoden päästä minun tulisi olla jo tositoimissa kentällä, opettamassa ja ohjaamassa muita – ollessani vasta 25-vuotias! Työ opettaa tekijäänsä, eikä kukaan voi varmastikaan koskaan sanoa olevansa valmis. Silti aina, kun kuulen suomalaisen koulun olevan keskusteluohjelmissa ja uutisissa kriiseilyn kohteena, nousee päällimmäisenä tunteena suoranainen *itutus, koska usein keskustelemassa on kaikkien muiden alojen henkilöitä, kuin itse kenttätason opettajia, jotka todella tietävät asioiden todellisen laidan. Kaikki opettajat ja muu koulun henkilökunta varmasti yrittävät parhaansa, eikä heiltä kuitenkaan kysytä juuri mitään – oletetaan vaan, että opettajat sopeutuvat muutoksiin ja yhteiskunnan luomiin paineisiin mukisematta. Ei minua ainakaan ole koulutettu (vielä) tällaiseen työnkuvaan? Meille kyllä luennoidaan elinikäisestä oppimisesta ja jatkuvasti muuttuvasta maailmasta, muttei koskaan siitä, millaista todella on olla yhteiskunnan paineiden ja julkisen keskustelun kohteena. Kyseinen ilmiö ei edes liity kasvatukseen saatikka oppimiseen ja opettamiseen. Silti koen opettajaopiskelijana paineita, että minun tulisi olla jo tuolloin 25-vuotiaana opettajanraakileena täysin valmis paketti, joka muovautuu kaikkeen mitä muut minulle heittävät. Paineita? Oi kyllä.

Tulevaisuuden ammattinani on siis olla muovailuvahaa.

-Elina