Vaiheet, joita olen käynyt läpi vauvatoiveiden aikana on useita. Reiluun kahteen vuoteen mahtuu niin monenlaista. Ja kuitenkin lähes päivittäin meidän yhteinen lapsi on vilahtanut mielessä. Alkuun se oli sitä ihanaa ruusunpunaa, mitkähän vaunut olis parhaat, turvakaukaloiden turvallisuustestejä ja mammavaatteiden selailua. Voi että, kun sitä vauvaa ei vain alkanut kuulua. Välillä olen ajatellut, että juuri siksikö? Olen tullut kaksi kertaa aiemmin raskaaksi edellisessä liitossa melko helposti. Olen siis tietenkin päässyt niin helpolla, että pakkohan minua on vähän rankaista. Ja kuinka pinnallinenkin olen ollut, kun niitä vauvanvaatteitakin olen mennyt hypistelemään?

Aikuisena, oman hyvinvoinnin kulmakivet tiedostavana naisena kuitenkin tiedän, että tuohan on ihan täyttä paskaa. Jokaisella on oikeus näihin unelmiin, haaveisiin, vauvahömppään. Onhan se biologisesti meidän yksi tärkein tehtävä, jatkaa sukua. Miksi kantaa syyllisyyttä näin itsestäänselvästä tapahtumaketjusta. Itsestäänselvyys, sitä luulin sen olenvan. Nyt kuitenkin olen ymmärtänyt, ettei sellaista termiä ole meidän yhteisen lapsitoiveen kohdalla. Tuo sana on yliviivattu. Ja vaikka sen ymmärtämiseen on liittynyt tunteiden tilkkutäkki, olen kuitenkin kasvanut ihan huikeasti. Tutustunut itseeni, tutustunut puolisooni ja oppinut arvostamaan elämää ihan uudella tavoin. Jos jonain päivänä saamme vielä lapsen, olen sanaton siitä kiitollisuudesta.

Nyt enää 3 päivää ensimmäiseen lääkärikäyntiin. Pää pysyy käynnissä ja kasassa, koska mä juoksen. Juoksen kolme tai neljä lenkkiä viikossa. Se on vapauttavaa, siitä pidän kiinni. Saan elämän järjestykseen silloin, olen luova ja jaksava, liikun. Vahva suositus.