Aloitan blogini henkilökohtaisella asialla, nimittäin anoreksialla. Sairastin anoreksiaa noin vuosi sitten ja kyseinen helvetti kesti melkein vuoden. Kukaan perheestäni ei oikein tunnistanut sairautta, ennen kuin se paheni. Kaikki alkoi siitä, kun halusin parantaa elintapojani syömällä terveellisesti ja urheilemalla. Sain karsittua ylipainoni pois, mutta äkillinen tapaturma perheessäni sai minut muuttumaan. Masennuin ja aloitin pakonomaisen laihduttamisen, koska kaksi erilaista ääntä pääni sisällä käskivät minun tekemään niin. Toinen äänistä kului masennukselle ja toinen anoreksialle.

Aluksi lopetin kaikkien herkkujen syönnin, jonka jälkeen vähesin kaikkea muuta, kuten leivänsyönnin lopetin kokonaan. Treenasin aluksi kolmesti viikossa, mutta se tuntui niin vähäiseltä, joten aloitin treenaamaan salilla kuudesti viikossa. 

Heräsin aina 5:30, jotta kerkeäisin salille. Äiti aina vahti syömistäni, mutta olinkin askeleen häntä edellä. Menin aina syömään aamu-ja iltapalan huoneeseeni, jossa heitin ne pussiin, jota sitten piilottelin sänkyni alla. Kutsuin pussukkaani leipäpussiksi, koska sisältö oli suurimmaksi osiksi lepää (ketä kiinnostaa) Päivisin söin vain päivällisen, joskus en sitäkään. Koulussa en käynyt koskaan ruokailussa, mihin luokanvalvojanikin puuttuikin. Soitto kouluterveydenhoitajalle, ja äiti paikalle. Kuulusteluthan ne siitä kehkeytyi, mutta minä olin Analle (anoreksian ääni pääkopassa) niin uskollisena ja kielsin kaiken. ”Kyllä minä syön ja aika paljonkin!” väittelin äidin ja hoitajan kanssa. No he poloiset uskoivat minuun.

Tätä sitten jatkui puolivuotta, jolloin poikaystäväni äitikin päätti soittaa äidilleni ja kertoa vähäisestä syömisestäni ja brutaalista laihtumisesta. Noh äitihän kilahti siitä, ja se johti vaa’an ja mittanarun piilottamiseen, sekä pakkosyömiseen. Olin valvonnan alaisena. Tuntui kuin olisin ollut osana Big Brotheria. Viikkoja kului. Huoli perheelläni oli suuri, mutten koskaan kykenyt ymmärtämään sitä, mutta vasta sitten kun kävin kouluterveydenhoitajalla ja näin alhaisen painoni, tajusin ettei tämä ollut enää tervettä. Kotiin päästyäni katsoin peiliin, ja kysyi itseltäni ”Tätäkö sinä halusit?” 

Monien taisteluiden jälkeen olen voiton puolella. Edelleenkin syöminen tuottaa vaikeuksia, ja sisäinen hirviö yrittää taistella vapaaksi vankilastaan, mutta yritän vastustella. Mutta yhä minä pelkään. Pelkään jatkuvasti, että se uudistuu ja en pystyisi taistelemaan vastaan.

Pelkään sitä toden teolla.