Instagram-paasto: viikko 1
Pohdin muutama viikko sitten informaatioähkyä ja Instagram-paastoa. Viikko sitten maanantaina tein sen: poistin Instagramin puhelimestani (she’s such a dramatic!). Sunnuntai-iltana en voinut appia vielä (tietenkään) poistaa, sillä ennen nukkumaanmenoa muistin, että en ollut vastannut minulle saapuneeseen viestiin – olisi epäkohteliasta jättää toinen odottamaan vastausta viestilleen kahdeksi viikoksi.
Sunnuntaina selasin Instagramia tylsyyksissäni niin kauan, että minusta todella tuntui, että olen käynyt läpi kaiken sen tarjoaman sisällön. Oletteko olleet tilanteessa, kun olette katsoneet jonkun puhelimenne appin jo niin monta kertaa päivän aikana, että vaikka mitään uutta ei takuuvarmasti ole ilmennyt, silti kätenne hapuilee kuin kirottuna kohti puhelinta? Minä olen. Olin siis sunnuntain jälkeen enemmän kuin valmis siirtymään elämässäni eteenpäin ja aloittamaan (kahden viikon mittaisen) aikakauden: Post-Instagram Eran.
Kuten kerroin, annoin maanantai-aamuna itselleni hieman armon aikaa: vastasin viestiin, jonka olin jättänyt roikkumaan (miksi aina?) ja selasin vielä viimeiset storyt ja kuvat. Sitten poistin appin. Maanantaina otin puhelimen useita kertoja käteen vanhasta tottumuksesta, avasin kansion, jossa pidän sosiaalisen median appeja vain huomatakseni, että minulla ei ole enää Instagramia. Päädyin siis selaamaan esimerkiksi Facebookia, joka minun verkostoni tapauksessa vaikuttaa useina päivinä enemmän tai vähemmän sukupuuttoon kuolleelta medialta.
Puhelimen otin siis alkuviikosta käteen vielä yhtä usein kuin aiemminkin, välillä selatakseni Facebookia, Hesaria tai iltapäivälehtiä, välillä vain muistaakseni, että I’m living the new life now. En kuitenkaan kokenut merkittävää keveyden tunnetta, sillä minusta tuntuu, että puhelimella viettämäni aika on edelleen viikon jälkeen pysynyt melko samana. Instagram-paaston sijaan ratkaisu jatkuvaan Instagramin selaamiseen olisi tainnutkin olla… en haluaisi sanoa tätä ääneen, mutta puhelinpaasto.
Olen kaivannut kauniita kuvia ja taitavasti kirjoitettuja tekstejä, joita Instagram minulle tarjoaa. En sen sijaan ole miettinyt yhtään suurimpaa osaa ihmisistä, joita seuraan (tarkoitan kaikkia heitä, joita en tunne!), toisin kuin olin ajatellut. Olin ennen paastoa miettinyt, tulisinko miettimään, mitä joku sosiaalisen median vaikuttaja julkaisee – olisinko siis koukussa, jonkun itselleni tuntemattoman ihmisen tuottamaan sisältöön. Olen huojentunut, sillä näin ei näytä olevan.
Alkuviikosta sain itseni kiinni pohtimasta jäänkö jostain paitsi. Hengailevatko ystäväni Instagram-ystävällisillä piknikeillä, josta he ovat sopineet direct-viestien kautta? En tiedä olemmeko Instagramin kautta edes liiemmin tekemisissä ystävieni kanssa, mutta ilman että olen voinut tarkistaa asiaa Instagramista, olen miettinyt sovitaanko jokainen asia sittenkin mediassa, jossa en ole mukana.
Päiviini ei ole siis ainakaan vielä ilmestynyt lisäaikaa, sillä olen huomannut, että ehkä ongelmana on enimmäkseen tapa nostaa puhelin aina tilaisuuden tullen – ja yleensä täysin huomaamatta. Jatkan paastoa vielä toisen viikon, eikä se tunnu ongelmalta. Huomaan kuitenkin olevani vähän turhautunut siihen, että selaan edelleen puhelinta, vaikka en haluaisi. Tämä saa minut todella harkitsemaan lisätoimenpiteitä: (täysin turhan) Facebookin poistamista puhelimestani sekä ruutuajan rajoittamista esimerkiksi aamuyhdeksästä iltayhdeksään.
Kaiken kaikkiaan ensimmäisen viikon jälkeen tilanne on kuten arvelinkin: pärjää hyvin ilman Instagramia. Sen sijaan en osannut odottaa, että kaipaisin kaunista ja hyvää mieltä tuottavaa sisältöä. Välillä olen myös huomannut miettiväni ”tämän haluaisin jakaa”. Pic or it didn’t happen, kyllä te tiedätte. Tästä huomiosta en ole välttämättä niin kovin iloinen. Tämäkin toive keskittyi toisaalta alkuviikkoon: nyt olen jo sisäistänyt elämäni Post-Instagram Eran.
Kuva: Linda Keränen, 2016. Olen selkeästi jo neljä vuotta sitten miettinyt, miksi ihmeessä päivitän koko ajan Snapchattia, jossa en seuraa ketään, eikä kukaan lähetä minulle mitään.
Lue myös: