Oodi laiskottelulle – mikä onkaan tärkeää?

Ostin viime perjantaina uusimman Trendin, jossa psykologi Satu Kaski kertoi laiskottelun tärkeydestä. Laiskottelu, tai oikeastaan laiskottelun puute, on asia, jota olen pohtinut mielessäni jo pitkään. Sama juttu laiskottelusta on jaettu nyt myös tänne Lilyyn ja sen voi lukea täältä.

Nykypäivän tehokkuusajattelu tuntuu kuluttavalta. Työn ja opiskelun tulee olla tehokasta, mutta tehokkuusajattelu tuntuu välillä vallanneen vapaa-aikanikin. Olen käyttänyt kävelymatkoja kehittävien äänikirjojen kuunteluun, jotka ovat opettaneet minulle jotain uutta – ja olen yrittänyt kuunnella niitä myös 1,5-kertaisella nopeudella, koska se on… noh, tehokasta. Näin pääsisin nopeammin seuraavan kehittävän opuksen pariin. (Todellisuudessa en ole oppinut mitään, sillä keskittymiseni on herpaantunut kävellessäni ja 1,5-kertaisen nopeuden ansiosta minulla meni asiaa ohi vielä enemmän kuin tavallisesti.) Olen miettinyt tulisiko minun käyttää lepopäiväni sittenkin palauttavaan liikuntaan: joogaan, kävelyyn tai venyttelyyn. Tai ehkä kaikkiin kolmeen. Illalla voisin vielä kaivaa siivouskaapista putkirullani ja ladata jälleen yhden appin, joka kannustaa päivittäiseen meditoimiseen.

En mainitse osana keskustelua, mitä TV-sarjoja katson – useat niistä ovat hömppäsarjoja tai realitya, eivätkä ne kehitä minua. En mainitse myöskään sitä, että tuijotan kokonaisen lauantai-illan YouTubesta erilaisia maisteluvideoita, samalla kun syön pakastettuja viinirypäleitä. Kävellessäni paikasta toiseen kuuntelen Spotifyn valmista soittolistaa Parhaat hitit 00-luvulta. En myöskään aina lue oppiakseni ja kehittyäkseni, vaan ennemmin nauttiakseni.

Olen päättänyt, että tästä lähtien aion puhua ylpeästi laiskottelun puolesta. En haluaisi puhua edes laiskottelusta, vaan ennemmin olemisesta. Kuten Trendin jutussa tiivistettiin ”– laiskottelu on sitä, että tekee jotain, mikä ei tähtää päämäärään”. En usko, että kaiken tekemisen tarvitsee aina olla kehittävää – eikä tämä suinkaan tarkoita, etten keksisi asioita, joissa haluan kehittyä. Haluan vielä opiskella, saada vedettyä enemmän kuin yhden leuan ja kehittää espanjan taitojani. En vain jaksa opetella näitä taitoja koko ajan.

Ainiin, haluan myös oppia keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan. Se tarkoittaa sitä, että en yritä siivotessani kuunnella äänikirjaa, jonka avulla opin uusia tekniikoita, joiden avulla voin kehittää itseäni. Kuuntelen mieluummin siivotessani sitä varten erikseen koottua soittolistaa. Listan ensimmäinen kappale muistuttaa, että välillä on hyvä vain nostaa jalat pöydälle ja antaa virran viedä – Gotta have some faith in the sound, It’s the one good thing that I’ve gotGeorge Michaelia kuuntelemalla opin varmasti tarpeeksi – ja imuroinhan kuitenkin samalla.

Otsikkoon viitaten: mikä todella on tärkeää? Aika on tärkeää. Haluan, että minulla on aikaa. Itselleni ja läheisilleni. Haluan, että minulla on aikaa vain olla – ilman varsinaista päämäärää. Yksin ja yhdessä, katsoa maisteluvideoita ja kuunnella siivoussoittolistaani. Jatkossa en siis aio kokea huonoa omaa tuntoa siitä, että en suorita, opi ja kehity koko ajan. Haluan uskoa siihen, että kehittymistä tapahtuu myös silloin, kun sitä ei erityisesti tavoittele. Ja samalla uskon, että jos koskaan ei laiskottele, loppuu kaikki kehittyminen lopulta.

But today the way I play the game has got to change, oh yeah /  Now I’m gonna get myself happy

Kuva: Linda Keränen

Puheenaiheet Mieli Ajattelin tänään Syvällistä

Upea Normal People, kirjana ja sarjana

Sally Rooneyn Normal People oli viimeinen kirja, jonka luin viime vuonna. Viimeinen muttei vähäisin, ei alkuunkaan. Kun tartuin Rooneyn esikoiseen Keskusteluja ystävien keskeen -kirjaan, en vielä aivan ymmärtänyt mistä on kyse. Kirja oli mielestäni hyvä, mutta ei mitenkään mullistava. (Olen miettinyt vaikuttiko kokemukseeni lukukieli: luin Normal Peoplen alkuperäiskielellä, englanniksi, kun taas Keskusteluja ystävien kesken suomeksi. Rooneyn käyttämä kieli teki minuun suuren vaikutuksen, kun luin Normal Peoplea. Taidan etsiä käsiini alkuperäisen version myös Rooneyn esikoisesta ja ottaa sen kanssa uusintakierroksen.) Normal People sen sijaan oli mielestäni fantastinen ja sai minut todella odottamaan Rooneyn seuraavaa kirjaa, josta tosin ei taida olla vielä muita takuita kuin se, että Rooney toivoo sen olevan ”the best thing I’ve ever done”. 

Rooneyn kirjoitustyyli on näennäisesti kepeä, joka on ihanaa ja tuo kirjaan oman taikansa. Kepeys ei kuitenkaan ole kaikki: näennäinen kepeys kätkee alleen paljon syvällisiä merkityksiä ja teemoja. Kirja on samaan aikaan raastava ja haikea ja kuvaa tarkkanäköisesti Mariannen ja Connelin suhdetta vuosien vieriessä.

Loppuun ilouutisia kaikille Rooneyn ystäville: Normal Peoplen TV-versio sai ensi-iltansa BBC:llä huhtikuussa ja sarjan kaikki jaksot tulevat näkyviin Yle Areenaan toukokuun lopussa. Usein suhtaudun hieman skeptisesti kirjojen elokuva- ja TV-versioihin, mutta tämän suhteen olen toiveikas: esimerkiksi The Guardian on antanut sarjalle viisi tähteä ja ylistävät arvostelut.

Kulttuuri Kirjat Leffat ja sarjat Ajattelin tänään