Syyskuun alkaessa työn puuttuminen tuntuu entistä raskaammalta. Syksyn alku on aina merkannut minulle uuden alkua, paljon enemmän kuin vuoden vaihtuminen. Syksy on ihanaa: täynnä uusia alkuja, lempeää syysaurinkoa ja päiviä, jolloin on vihdoin sopiva lämpötila pitää nahkatakkia. Opiskelut alkavat, uusi kalenteri on vielä tyhjä ja kaikki on järjestyksessä. Lakkaan aina kynnet samalla (nyt jo vanhalla ja kuivahtaneella) Essien burgundilla Wicked-sävyllä.

Haluaisin myös tänä syksynä ostaa kalenterin, mutta minulla ei ole oikeastaan menoja, joita uutuutta huokuvaan kalenteriin merkitä. Juoksu- ja kuntosalitreenit ja ystävien tapaaminen eivät saa minua sijoittamaan rahojani kalenteriin, sillä minusta tuntuu jatkuvasti siltä, että jokainen penni tulisi säästää (en ole tosin onnistunut tässä). Päätin, että ostan kalenterin, jos saan työpaikan, jonka hakuprosessissa etenin haastatteluun. Ensin ensimmäiselle, sitten toiselle ja lopulta kolmannelle kierrokselle. En saanut paikkaa. Nyt kalenterin osto (sekä ostoon liittämäni merkitykset) tuntuu naurettavalta ja turhalta.

Työttömyys tuntuu. Työttömyys tuntuu monen eri tunteen sekavana summana: se hävettää, harmittaa ja ärsyttää. Se saa surulliseksi ja suuttumaan. Ajatus siitä, että työtä ei ole ei unohdu kuin harvoiksi hetkiksi. Muuten mielen on vallannut alati tunne siitä, että jokin on vinossa.

Hetkiä jolloin mieli pysyy kirkkaana ja toiveikkaana: muiden seurassa, kädet täynnä auringonkukkia.

Kirjoitin aiemmin valmistumisestani. Kohtasin kesällä Aalto-yliopiston opettajan, joka innostui valtavasti valmistumisestani ja onnitteli minua erityisen lämpimästi hienosta saavutuksestani. Otin onnittelut kiitollisena vastaan, mutta samaan aikaan mietin, kuinka mieleni tekisi lisätä lakonisesti kiitosten perään, kuinka tähän mennessä en ole hyötynyt maisteritutkinnostani yhtään mitään.

Olen aina halunnut kouluttautua ja uskon edelleen, että koulutuksella on arvoa. Uskon myös, että koulutustaustastani tulee olemaan vielä kohdallani hyötyä – mutta ei nyt. Maisteritutkinto näyttäytyy takuulla hyvässä valossa työuran edetessä, mutta työuran alussa se ei ole tähän mennessä näyttäytynyt kuin enimmäkseen… haittana. Olen törmännyt useisiin työpaikkailmoituksiin, jossa koulutukseksi toivotaan joko ammattikoulututkintoa, ammattikorkeakoulututkintoa tai maisteritutkintoa. En ole aivan varma, mikä on sellainen tehtävä, jossa nämä kaikki ovat yhtä hyödyllisiä ja toimivia, mutta toisaalta, moni muukin asia työtä hakiessa on yllättänyt – niistä ehkä joskus toiste.

Ihmisten kannustavat ja hyvää tarkoittavat kommentit tuntuvat naiiveilta ja usein myös… noh, ärsyttäviltä. Vaikka tiedän kannustavien sanojen löytämisen olevan hankalaa ja kaikkien tarkoittavan hyvää, tekisi mieleni kysyä, kuinka paljon olet itse viime aikoina ollut työttömänä. Oletko lähettänyt kymmeniä ja taas kymmeniä hakemuksia, joihin kukaan ei vastaa? Tai no, kyllähän niihin välillä vastataan: ”Valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun”. Kiitos. Kuten sanoin, tiedän, että kukaan ei tarkoita pahaa – päinvastoin. Kaikki tarkoittavat hyvää ja uskon monien kannustavien kommenttien takana olevan aito usko siihen, että tilanne ei ole pitkäkestoinen. Tämäkin tuntuu tyhmältä ja lapselliselta myöntää, mutta mieleni tekisi vastata joka kerta ”ei auta”, kun joku yrittää luoda minuun uskoa siitä, että tilanteeni ei tule kestämään ikuisesti.

Tiedän, että en ole yksin tilanteeni kanssa. Paljon huonompaa aikaa valmistua ja aloittaa töiden etsintää ei tule heti mieleen. En todellakaan ole ainoa vastavalmistunut, joka ei ole vielä saanut työpaikkaa. Suomi on myös täynnä pitkäaikaistyöttömiä, jotka varmasti tietävät tasan tarkkaan kuinka kamalaa työttömyys on – ja vielä pitkäaikainen sellainen. Oman toivottomuuden keskellä se, että moni muukin on samassa tilanteessa ei tunnu auttavan, vaan mieleni täyttyy lapsellisista ajatuksista: minä haluaisin tehdä töitä, haluaisin löytää koulutustani vastaavan paikan, olen innokas ja tehokas. Pääsisinpä haastatteluun, pääsisinpä näyttämään. Antaisipa joku minulle mahdollisuuden, jotta voisin lunastaa paikkani.

Työttömyys tuntuu ja muuttuu helposti toivottomuudeksi. Toivottomuuden tunne tuntuu syvällä sisimässä ja saa mielen toisena päivänä selvitymisvalmiuteen ja toisena lamaannuttaa täysin.

Eräs ystäväni muistutti minua, että et ole työtön – olet vastavalmistunut, joka etsii töitä. Siihen haluan uskoa.