Olen viime aikoina käynyt käynyt kehityskeskustelua itseni kanssa. Kehityskeskustelun aiheena on ollut tyylini – se on nimittäin ollut hukassa.

Poikkeusolojen aikana olen viettänyt suurimman osan ajastani treenivaatteissa, jotka ovat ajaneet kolmoisvirkaa: mustat trikoot ovat olleet kotivaatteeni, urheiuvaatteeni, minkä lisäksi olen päätynyt pukemaan samat Niket vielä vaihtaessani treenipaidat johonkin ”fiksumpaan”. (Esimerkiksi R/H:n luottokollariini, jota olen pitänyt kuin univormuna.) Maaliskuussa mietin: ihanaa, ei enää farkkuja! Kuinka nopeasti olenkaan aamulla valmis, kun en meikkaa enkä laita piilolinssejä! Nyt olen kääntänyt kelkkani. En halua elää elämääni trikoissa. Kaipaan sukkahousuja, piilolaseja ja poskipunaa tuomaan ryhtiä elämääni.

Nyt kun olen päättänyt jättää treenitrikoot toistaiseksi jälleen vain urheiluhetkiin, olen ollut hukassa tyylini kanssa. Tilanne ei ole aivan uusi, sillä olen tottunut käymään tyylini kanssa säännöllisiä kehityskeskusteluja. Usein keskustelut menevät jotakuinkin näin: ”Kuka minä olen?” En tiedä. ”Miltä haluaisin näyttää?” En tiedä. Tai tiedän: haluan pukeutua huolettomasti, mustaan, kuin pariisitar, sekopäisesti, tunnistettavasti, yksinkertaisesti, pelkkiin mustiin leveälahkeisiin housuihin ja valkoiseen t-paitaan ja samalla joka päivä erilaisiin mekkoihin. Tyylini ei siis taida olla kovin zen – toisaalta ehkä se heijastaa mieltäni, joka ei myöskään aina ole kovin zen.

Luen aina muotilehdissä ensimmäisenä jutut, jossa ihmiset avaavat ovet vaatekaappeihinsa. Siksi rakastan Johanna Piispan ja Karoliina Jääskeläisen Album-sivuston Tyylialbumi-juttuja. On ihanaa lukea ja katsoa kuvia ihmisistä, joilla on upea tunnistettava tyyli ja jotka ennen kaikkea tuntevat tyylinsä. Omat vastaukseni olisivat varmasti melko sekavia: pukeudun mieluiten mustaan, mutta jos näen vaaterekissä jotain leopardikuvioista, syöksyn sen luokse. Rakastan sulkia ja kimallusta. En koe oloani kotoisaksi kirkkaissa väreissä, mutta rakastan silti punaisia leveälahkeisia housujani. Huh. Mikä vyyhti.

Muistan jo teini-ikäisenä pohtineeni, kuinka ongelmani tyylini kanssa on se, että sitä ei ole. Siinä missä maanantaina pukeuduin bändipaitaan ja punaisiin farkkuihin, seuraavana päivänä lainasin äitini vaatekaapista kukkakuvioista röyhelöpaitaa. Tunsin oloni hölmöksi ja hieman päättömäksi mennessäni ääripäästä toiseen. En kuitenkaan halunnut kaventaa vaatevarastoani vain yhteen (kuvainnolliseen) lokeroon, vaan suuntasin edelleen kaupoissa sinne missä näin jotain, joka tuntui sinä päivänä kiinnostavalta.

Malli Ona Rihu kertoi Albumin jutussa puhuessaan tyylistään, kuinka hän ei sitoudu yhteen tyyliin. Tämä olkoon tulevaisuuden tyylimottoni! Ona kuvailee tyyliään sanalla vaihteleva ja se on ihanaa: vaatteet ja tyyli ovat lähtökohtaisesti iloinen asia, enkä halua pohtia liikaa, jos yhtään, sovinko johonkin lokeroon. Kuvatkoon tyylini aina sen hetkistä elämääni ja sitä mitä kulloinkin ajattelen. Samalla vaihteleva tyylini saa pitää sisällään myös armollisuutta: hyväksyn sen, että elämässäni tulee vaiheita, jolloin muut asiat ajavat tyylin edelle ja kuljen ympäriinsä joka päivä samat Niken trikoot jalassa.

Kuvat Pinterest-kansiostani, josta etsin satunnaisia ideoita tyylini tueksi. Tänään silmäni kohdistuivat erityisesti kaikkeen mustaan, yksinkertaiseen ja huolettomaan. Ja totta kai paljetteihin. 

Seuraa: blogit.fi / bloglovin