Eiks kaikki oo nykyään valokuvaajia?

Kysymys, jonka silloin tällöin kuulee ja useimmiten se menee mulla toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Valokuvaus on valtavan suosittu harrastus. Kamerat ovat miltein kaikkien ulottuvilla ja somesta löytyy alustoja julkaisemiselle. Mielestäni se on tosi hyvä asia. Voimme oppia paljon toisiltamme. Toisen osaaminen ei ole minulta pois. Lisäksi on hyvä juttu, että meillä keinoja toteuttaa itseämme.

Mutta mitä tulee ammattikuvaamiseen ja harrastekuvaukseen, niin suurin ero siinä lienee se, että ammattilainen tekee elantonsa sillä.

Voisin kirjoittaa tästä aiheesta enemmänkin, mutta jätän tämän tällä kertaa tähän. Tahdon kertoa teille tiestäni ammattivalokuvaajaksi. Se on monen onnekkaan sattuman, intohimoisen oppimisen sekä periksiantamattomuuden yhteentörmäys.

                                          Omakuva 2007

Valokuvaus alkoi harrastuksena lähes kolmetoistavuotta sitten. Silloin kännykkäkamerat olivat vielä harvinaisia ja digitaaliset järjestelmäkamerat kalliita. Olin myymässä kirpputorilla vaatteita ja löysin vanhan filmikameran naapuripöydästä. Se näytti hienolta ja tuhlasin ansaitsemani taskurahat Olympuksen pölyiseen filmikameraan. Olin juuri täyttänyt 13-vuotta.

Filmille kuvatessa oli pakko opetella alusta alkaen kameran oikea käyttö. Se on antanut minulle vahvan osaamisen tekniikasta ja ymmärryksen valokuvan synnystä. Totuin ajatukseen, että kuvaan valmiin kuvan kuvaushetkellä. Minulle on edelleen tärkeää kuvata mahdollisimman valmis kuva kuvaushetkellä. Se ensinnäkin säästää työaikaa ja Photoshop on tylsä ohjelma, jota käytän vain pakon edessä. Minua myös kiinnostaa aitojen hetkien tallentaminen ja niiden näyttäminen.

 2007

Teininä valokuvaus oli ennen kaikkea minulle tapa visualisoida omaa kokemusmaailmaani. 

Yläasteen jälkeen menin lukioon kun opo neuvoi, että yli kasin keskiarvolla sinne kannattaa ehdottomasti mennä. 
Ensimmäisenä lukiovuotenani totesin sen olevan tylsää, pakkopullaa ja mielenkiinnotonta. Halusin lopettaa lukion kesken ja olla valokuvaaja. 

Lähetin portfolioni Heltechiin (nykyinen Stadin ammattiopiston), pääsin pääsykokeisiin ja lopulta sisään kouluun opiskelemaan valokuvausta.

Valmistuin vuonna 2012 ja siitä lähtien olen tehnyt töitä freelancer valokuvaajana. Ensimmäisinä vuosina tein myös muita pätkätöitä. Olen ollut turvatarkastajana lentokentällä, vaatemyyjänä UFF:lla sekä henkilökohtaisena avustajana liikuntavammaisille sekä kehitysvammaisille. Jokaisena vuotena valokuvaajan työt ovat lisääntyneet ja viimeiset vuodet olen elättänyt itseni päätoimisena yrittäjänä valokuva-alalla.

En oikein osaa kuvitella elämääni ilman valokuvausta.

Se on edelleen minulle tärkein itseilmaisun keino, mutta nykyään myös elinkeinoni. On ihanaa, että saa tehdä työtä jota rakastaa. Olen opetellut monia asioita kantapään kautta. Olen myös uhannut lopettaa koko valokuvaamisen noin tuhat kertaa. Siinä missä yksityisyrittämiseen kuuluu hyviä puolia, niin siihen kuuluu myös vaikeita ja hermoja raastavia puolia. Rakastan sitä vapautta, joustavuutta ja itsenäisyyttä. Joskus taas työllistymisen epävarmuus ja yksinäisyys tuntuu raskaalta. 

Olin 22-vuotias kun perustin toiminimeni. Nuorena yrittäjänä oli aika pihalla kaikesta. Vapauden ja itsenäisyyden varjopuolena on se, että olet yksin vastuussa koko hommasta. Jos tulee mutkia matkaan, ei ole pomoa jonka puoleen kääntyä. Ties kuinka monet kerrat olen mennyt epämukavuusalueelleni. Olen onnistunut ja epäonnistunut. Onneksi ympäriltä on löytynyt ihmisiä joiden tuesta ja neuvoista olen ikuisesti kiitollinen. Minun tapauksessani ammattivalokuvaajan työ sisältää nykyään myös somea, sisällöntuotantoa, taidenäyttelyiden organisointia, opettamista, markkinointia sekä yrityksen pyörittämistä. 

Rakkain ja tärkein kuvauskohteeni on hevoset. Neljä ja puoli vuotta sitten pääsin valokuvaajaksi Ylen sarjaan Ystäväni hevonen. Ystäväni hevonen oli huikea matka ja olen siitä niin kiitollinen. Ystäväni hevonen loppui Ylen tuotantona vuoden 2017 lopulla. Pyöritän kuitenkin nykyään Ystäväni hevosen instagramia hevosvalokuvaajana. Ensimmäinen taidenäyttelyni kantoi nimeä Ystäväni hevonen. Olen saanut elää rakkaustarinaa hevosten kanssa lähes koko elämäni ajan. Näyttely oli kunnianosoitus maailman kauneimmalle eläimelle. 

Muistan kirkkaasti sen teini-ikäisen maailman jota eli. Tavallaan se ehdottomuus ja mustavalkoinen maailmankuva huvittaa tällä hetkellä, mutta siinä on myös jotain mitä on hyvä muistaa aikuisenakin. Tietty ehdottomuus sille, että on tyytyväinen siihen mitä tekee. Luulen, että se on yksi iso asia, miksi olen saavuttanut unelmiani. En ole tehnyt asioita siksi, että saisin kunniaa. Olen tehnyt niitä siksi, että ne ovat tuntuneet hyviltä. Minulle se on menestyksen resepti. Mietin usein asioita jotka tekevät minut onnelliseksi ja pyrin tekemään elämässäni niitä. 

Mulle menestys on sitä, että osaan nauttia elämästäni ja siitä mitä teen ajallani. Taidenäyttelyni ajavaisissa tammikuussa 2018 eräs rouva pyysi minua kirjoittamaan lauseen luovuudesta. Kirjoitin että, luovuus on mielen vapautta. Sen reseptiksi lisäisin vielä, että luovuus tarvitsee tilaa hengittää ja olla. Viipyillä hetkissä ja hävitä hetkeksi.

Olemisen sietämätön keveys, 2017.

Valokuviani löytyy nettisivuiltani www.emmikahkonen.com sekä @ystavanihevonen

Ylen henkilöhaastattelu työstäni hevosvalokuvaajana: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/05/28/hevosten-ystavasta-hevosvalokuvaajaksi

Ystäväni hevonen valokuvanäyttely Lapissa Luontokeskus Kellokkaassa kesällä 2018.

Kaikki kuvat ©Emmi Kähkönen Photography