Katso isä!

Kauden avaus lähenee. Se on jo huomenna. Toisaalta olo tuntuu innostuneelta, mutta vähän yllätykseksi myös suru isästä on ollut jälleen vahvasti läsnä. Lentopallo kun oli sellainen meidän yhteinen juttu. Harrastus josta tehtiin tiukkoja analyyseja ja pelejä joissa isä istui katsomassa kovaan ääneen kehumassa suorituksia. Oli ne sitten hyviä tai toisinaan vähän huonompia.

Muistan kun 2018 kauden ensimmäinen peli tuntui kamalalta. Peli ei kulkenut ja kyyneleiltäkään ei säästytty. Se oli ensimmäinen peli josta isä puuttui. En päässyt koko pelin aikana irti siitä tunteesta että kohta isä kävelee katsomoon. Ei kävellyt. Tuo peli oli ehkä ensimmäinen tapahtuma joka oikeasti konkretisoi sitä että isä oli lopullisesti poissa. Etten näkisi häntä enää katsomossa, enkä muutenkaan. Tunne oli musertava.

Viime vuonna en lentopallokautta avannut niin ei vastaavia fiiliksiä päässyt tulemaan. Nyt kuitenkin kun kauden avaus on ovella, hiipii parin vuoden takainen fiilis väkisellä mieleen. Se fiilis siitä että yksi paikka on katsomossa tyhjä, eikä pelin jälkeen käydä läpi tiukkoja analyysejä siitä mitä kentällä tapahtui. Tunne ei ole onneksi yhtä lamaannuttava kuin kaksi vuotta sitten, ja ehkä suhtautumisenikin siihen on neutraalimpi nyt kun menetystä on ehtinyt käsitellä. Siitä huolimatta se tuntuu rinnassa polttavana kipuna, joka toisinaan koskee kovempaa ja toisinaan vähemmän. Poissa se ei ole ollut vielä päivääkään, enkä tiedä tuleeko se enää poistumaankaan.

Suru on mielenkiintoinen tunne. En tiennyt ennen isän menetystä että sitä tullaan kantamaan enemmän ja vähemmän mukana koko loppuelämän. En osannut ajatella että jokaisessa elämän isossa käännekohdassa se saapuu muistuttamaan olemassaolostaan. Kuluneen kahden vuoden aikana onkin tuntunut hankalalta erityisesti ne hetket kun on tapahtunut jotain iloisia asioita elämässä, ja olisi halunnut kovasti jakaa ne juuri isän kanssa. Ilon hetkissä on nykyään aina mukana myös pieni ripaus haikeutta ja surua. Enää se ei haittaa, mutta alussa koitin kovasti rimpuilla sitä vastaan. Olin pohjattoman vihainen siitä että ilon hetket oli ”pilattu” minulta. Nykyään ajattelen toisin, ja mietin mielummin niin että kyllä isä on jossain katselemassa tätä minun matkaani täällä maan päällä. Jutellaan niistä sitten kun tavataan taas. Ajattelen myös että tuo haikeus on muistutus siitä että minulla on ollut elämässäni ihminen joka rakasti minua ja minä häntä, siitä on syytä olla kiitollinen. Kaikille sitä ei anneta.

Kun aikaa on kulunut, huomaa toisinaan tuntevansa syyllisyyttä siitä jos isä ei olekaan mielessä joka päivä. Syyllisyyttä siitä että eikö surekaan riittävästi. Onko unohtanut isän? Olen huomannut että ajatus perustuu enemmänkin siihen että sitä omassa päässään ajattelee että ajattelevatko muut isän olleen minulle yhden tekevä nyt kun olen iloinen. Se on hullunkurinen ajatus, koska uskallan kuitenkin veikata että suurinosa läheisistäni toivovat minun olevan iloinen ja samalla tietävät isäni olleen minulle äärimmäisen rakas. Toinen hullunkurinen ajatus on se että toisinaan sitä kokee huonoa omatuntoa jos puhuu isän menetyksestä. Tulee olo että onko siitä puhunut liikaa, tai että jaksavatkohan nuo nyt kuunnella tätä. Itse asiassa tätäkin tekstiä kirjoittaessa tulee sellainen olo, että ajattelevatkohan muut että miksi tuo nyt palaa noihin pari vuotta vanhoihin asioihin.

Miksi sitten palaan? Koska tunne on vahvasti läsnä. Menetys on muuttanut minua ja minun elämääni pysyvästi, olisi outoa sivuuttaa sellainen asia kokonaan. Meinasin ensin kirjoittaa iloisen postauksen syksystä, mutta tänään on ollut täysin päinvastainen fiilis. On surettanut se ettei huomista voi jakaa isän kanssa, eikä viimeisen kahden vuoden tärkeitä tapahtumia. On niin monia asioita joihin haluaisi pyytää neuvoa ja mielipiteitä, onneksi on äiti jolta löytyy myös osaamista vähän joka alalta. Toisinaan tuntuu epäreilulta että aikaa annettiin niin vähän, mutta samaan aikaan kiitolliselta että sitä annettiin ja se käytettiin hyvin.

Mutta vaikka tänään surettaakin, koen myös että iso menetys on tuonut positiivisiakin asioita omaan arkeen. Koen että nykyään iloisia ja onnellisia hetkiä elämässä osaa arvostaa erilailla kuin ennen. Osaa arvostaa aikaa läheisten kanssa, ja sitä että ollaan aidosti läsnä. Ei juokse tilanteesta toiseen, eikä aikatauluta arkea pilalle. Huomaan myös liikuttuvani kauniista ja onnellisista hetkistä enemmän kuin aiemmin, toisinaan ilon kyyneliin saakka.

Ja niin kliseistä kuin se onkin, muistot ovat kalleinta kultaa. Onneksi niitä on paljon, sillä niistä pidän viimeiseen saakka kiinni. Ja jos jostain olen varma niin siitä että isä on huomenna Kaukajärvellä läsnä.

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *