Kännykän herätyskello soi. Sammutan herätyskellon, avaan Facebookin ja käyn läpi yön aikana tulleet päivitykset ja kavereiden jakamat hassunhauskat videot. Instagramista huomaan, että ystäväni on ollut illalla syömässä ihanannäköistä ruokaa Sandrossa. Tykkään hänen postaamastaan annoskuvasta. Instagram kertoo lisäksi, että pari lempparibloggaajaani on kirjoittanut uuden postauksen – ne pitää lukea aamupalalla. Aamupalan jälkeen haen kuulokkeet ja käynnistän Spotifyn viihdyttämään minua samalla, kun suoristan hiukseni ja meikkaan. Ratikkapysäkille kävellessä kirjoitan muutaman WhatsApp-viestin ja lähetän äidilleni kuvia eiliseltä iltakävelyltä. Ai niin! Iltakävely on merkitsemättä HeiaHeiaan, sen voi tehdä myös ratikkaa odotellessa. Ratikassa istuessa on hyvä katsoa verkkopankista päivän rahatilanne ja suunnitella vähän kuukauden menoja. Onkohan LinkedInissä mitään uutta? Kas, kollegani on vaihtanut työpaikkaa ja ansaitsee siitä onnittelut. Kello ei ole vielä edes yhdeksää ja olen viettänyt valveillaoloajastani valehtelematta 80 % kännykkä kädessäni. Ei siis pelkästään mukanani, vaan kädessäni.

Kännykkäriippuvuuteni ensi askeleet otin noin kymmenen vuotta sitten. Silloisessa kaveripiirissäni ei ollut harvinaista ylittää operaattorin tarjoamaa ”1000 tekstaria kuussa xx eurolla” -rajaa. Ongelma sai uutta puhtia vuosina 2010-2013, kun työskentelin liikejuridiikan parissa erittäin hektisessä ympäristössä. Kännykkään integroitu työsähköposti, liuta nopeaan palveluun tottuneita asiakkaita ja maailman kontrollifriikein esimies pitivät huolta siitä, että päivitin työsähköpostin ensimmäisenä aamulla herätessäni ja viimeisenä illalla ennen nukkumaanmenoa. Ja noin kaksisataa kertaa siinä välissä. Ennen suurempaa closingia saatoin herätä yöllä tarkistaakseni viimeisimmän neuvottelutilanteen sähköpostista. Lopullinen syöksykierre alkoi kuitenkin keväällä 2013, kun rakastuin korviani myöten. IPhone 5:een. En ollut ikinä elämässäni käyttänyt mitään niin sujuvaa, helppokäyttöistä, kaunista ja tyylikästä puhelinta. Kun tähän yhtälöön lisäsi kännykkäorientoituneen kaveripiirin ja Helsinkiin muuton myötä satojen kilometrien päähän jääneet sydänystävät, en ollut enää pelastettavissa. Lomamatkallamme keväällä 2014 heräsin aikaeron vuoksi WhatsAppailemaan yöllä, kun kaverini heräsivät Suomessa. Tavatessani ihmisiä kasvokkain minulla tuli olla jatkuva näköyhteys kännykkäni näytölle.

Olen vuosien aikana kuullut vinoilua, ystävällistä huomauttelua ja suoranaista raivoamista kännykän käytöstäni. Niitä ovat viljelleet mieheni, äitini, ystäväni, tuttavani, työkaverini, pomoni (jep, noloa..) ja mikä nolointa – asiakkaani. Lopulliseen herätykseen tarvittiin kuitenkin järeämpiä aseita.

Olen kärsinyt vuosia niska- ja selkävaivoista, jotka pahentuessaan tekevät minut täysin liikuntakyvyttömäksi. Alkuvuonna 2014 kiropraktikko suositteli minulle joogaa. Irvistelin ajatukselle, sillä en yksinkertaisesti kyennyt näkemään ylienergistä ja supertehokasta hikiliikuntaa yli kaiken rakastavaa itseäni kuuntelemassa tuntikausia omaa hengitystään ja avaamassa levollinen ilme kasvoillaan sydänchakraa. Ystäväni R kuitenkin bongasi Esportin tuntivalikoimasta leppoisan YinYogan, jonka ajattelimme sopivan aloittelijoille ja tasapainottavan kivasti muita liikuntaharrastuksiamme. Ja se oli menoa. Kirjoitan aiheesta myöhemmin lisää, mutta voin tässä vaiheessa lyhyesti (ja täysin koruttomasti) sanoa, että yoga on mullistanut elämäni.

Viime viikon keskiviikkona yogatunnin teemana oli (selkä)ranka ja sen hyvinvointi. Jo tässä vaiheessa mieleeni hiipi jo aiemmilta tunneilta tuttu tunne siitä, että ohjaaja näkee sisimpiääni ja lukee ajatuksiani. Ja se on pelottava tunne. Vähänpä siinä vaiheessa tiesin. Kesken leppeän selänkierron ohjaaja kysyi pehmeällä äänellään, olemmeko koskaan tulleet ajatelleeksi sitä, että runsas kännykän tuijottaminen voi aiheuttaa selkä- ja niskavaivoja. AUTS. Tunsin piston sydämeni lisäksi niskassani. Palautin mieleeni juhannusviikonlopun, josta suurimman osan olin viettänyt petipotilaana ja yhden yön kivusta itkien, koska niskaoireet olivat jumittaneet selkälihakseni ja tehneet fyysisestä elämästäni mahdotonta.

Tätäkö siihen tarvittiin? Eikö oma käytännön järkeni ja lukemattomat huomautukset täysin käsistä karanneesta kännykän käytöstäni riittäneet siihen, että tajuaisin sitä vähentää? Tarvittiiko tosiaan alan ammattilainen kertomaan, että se on terveydelle haitallista?

Tämän huomautuksen jälkeen tuntui, kun savuverho olisi nostettu ympäröivän maailman ja minun väliltä. Näin itseni ulkopuolisen silmin näpräämässä kännykkää palavereissa, lounailla, luennolla, elokuvateatterissa, kuntosalilla, lentokoneessa, ratikassa – you name it! Ja samalla roikottamassa noin viisi (mieheni mukaan ainakin viisitoista) kiloa painavaa päätäni pienenpienten niskanikamieni varassa. Puhumattakaan niistä ihmisistä ja siitä elävästä elämästä, jonka olen noiden näpräämisten johdosta jättänyt huomioitta.

Mutta ei siinä mitään. Parannuksen tekemiseen on aikaa loppuelämä ja keskiviikko 25.6.2014 oli sen ensimmäinen päivä. Torstaina päätin pitää kännykkääni eri huoneessa silloin, kun en puhu siihen. Perjantaina oli vuorossa seuraava askel – päätin, etten näprää kännykkääni samalla, kun teen jotain muuta. Yllättävän hankalaa ihmiselle, joka on tottunut lukemaan blogeja syödessään ja hakemaan biisejä Spotifyihin telkkaria ”katsellessaan”. Pidän päivittäin – yleensä iltaisin – kännykkähetken, jolloin huolehdin ergonomiasta (jep, kuulostaa todella keski-ikäiseltä) ja keskityn vaan siihen, mitä olen tekemässä. Jätän kännykän kotiin aina, kun se on mahdollista (ja se myös yllättävän usein on – kokeilkaa vaikka!) ja vastaan viesteihin ajan kanssa kotiin palattuani. En aio enää palata entiseen ja olen varma, että tämä shokkihoito ja iPaasto opettavat minulle järkevän kännykän käytön siten, ettei minun tarvitse muutaman kuukauden kuluttua enää edes ajatella koko asiaa.

Raportoin loppukesästä, miten tilanne on kehittynyt.

Sinulle, joka herätit minut. Kiitos.

Niille, joiden mielipiteet, ajatukset, katseet tai tunteet sivuutin kännykän vuoksi. Anteeksi.