Elämänkatsomukseni mukaan meillä jokaisella on elämässä oppitunti joka pitää läpäistä. Erottuani lasteni isästä, syöksyin ojasta allikkoon ihmissuhteissani. Kehnosta todella katalaan.
Palataanko Laastariin?
Edellisen kirjoituksen jälkeen iski lama ja uupumus. Huomasin ikävöiväni Laastaria. Kenkä saattaa puristaa, mutta jos pidät sitä jalassasi puolikin vuotta, saatat hieman kaihomielellä sen hylätä vaikka jalka onkin rakkuloilla.
Pian puhelimeni alkoi piippailemaan säännöllisen epäsäännöllisesti, välillä melkein ystävällisiä asioita viestien ja välillä niin että paiskoin puhelinta kiukuissani. Viesteihin en vastannut. En myöskään numeroa blokannut koska se olisi kielinyt tunteisiin menosta.
Tänään kuppi heilahti nurin, kun minulle huudeltiin pikaista ja tärkeää asiaa, mieluiten face to face. Joku tarttuva tauti? Lottovoitto jotta hän voi maksaa velkansa riihikuivalla käteisellä?
Annoin Laastarille viimeisen mahdollisuuden keskustella, viestitse. Tilaisuus olisi viimeinen.
”Mä tajusin sun olevan se nainen jonka haluan”
Jaahas, elämä. Kiitos taas tästä.
Sulattelin vuolaita rakkauden osoituksia. Pudistelin päätä.
Siitä oppitunnista. Näin kerroin ystävälleni:
”Tiedätsä kun sanotaan että elämässä toistuu joku tietty oppitunti kunnes sen selvität? Tää oli mun loppukoe. The ultimate fuckboy with the perfect dick palasi mun elämään ja sanoi että olen sun. Mä sanoin että kiitos mutta ei kiitos.”
Kukkarahat voitte toimittaa hyväntekeväisyyteen ja kruununi olenkin asettanut suoraan päässäni. The queen is back.

Syyskuun alussa 2019,parisuhteen loputtua, ajattelin että en selviä talvesta. Pimeys on jokaisena talvena murjonut sieluani pahasti, ja jo ajatus pitkistä ja sateisista kuukausista pelotti.

Tilalle astui laastari. Tässä vaiheessa haluan täsmentää että kyseinen laastari ei halunnut missään vaiheessa enempää. Paitsi toki muita naisia mahdollisimman paljon. Laastari toi suojaa ja helpotti kipua. Se paransi haavan joka ammotti parisuhteen jäljiltä avonaisena, pulputen verta.

Jossain vaiheessa laastari alkoi hiertämään. Irtoili kohdista joissa liimapinta oli huono. Yritin sitä kiinnitellä uudelleen, mutta se ei halunnut pysyä enää ihollani. Kun katsoin sitä joskus rauhassa niin tajusin, että en oikeastaan edes ollut siihen kovin kiintynyt. Se roikkui siinä muualle haluten, ja pidin kiinni vaan että se olisi siinä ettei haava aukeaisi uudelleen.Tänään laastari irtosi. Itse. Rutistin sen ja heitin pois. En tiennyt että laastari voisi vielä suhtautua raivolla siihen, että irrottuaan itse, voisi ihokin olla tyytyväinen siihen että ihokontakti on viimein ohi. Laastari ei ollut parantava, vaan myrkyllinen.
Kerroinko jo että laastari oli myös Auervaara?