Ladataan...

Korvikeäiti tässä hei. Olen viimein päässyt sinuiksi tämän todellisuuden kanssa. Ja antanut itselleni synninpäästön siihen liittyen. Minä yritin, se riittää. 
 
Meidän imetystaival on ollut kivinen ja kuoppainen. Tällä hetkellä vauva syö 1-2 kertaa päivässä rintaa ja loput pulloa. 
Miten tässä näin kävi? 
 
Me jouduttiin vauvan kanssa erilleen heti salista. Vauva elvytyshuoneeseen ja minä leikkuriin. Vauva oli ekat vuorokaudet teholla eikä jaksanut imeä. Minä taas olin  synnytyksen jälkeen niin kipeä ja hemoglobiini putosi massiivisen verenvuodon takia todella alas, ettei maito noussut. Yritin lypsää ja pumpata, saaliiksi tuli maksimissaan pari milliä. Olisi pitänyt lypsää paremmin. 
 
Imetysohjaus ei onnistunut. Imuote oli väärä ja nännit sen johdosta verillä. Annettiin ymmärtää, että pitää imettää. Imetin ja itkin. Inhosin kipua. Inhosin sitä tunnetta, että olisin halunnut vauvan pois sylistä. Kivun takia. Korvikkeesta piti tapella, olisi pitänyt vaan luottaa siihen, että maito nousee. Ei noussut. Paino laski lähes sen 10%. Sitten alettiin saada lisää maitoa.
Kotona maitoa tuli vähän enemmän.
 
Imetyspolilla ohjattiin imuotetta ja annettiin synninpäästö siitä, että täysimetykseen ei tarvitse enää yrittää päästä. Alku oli ollut niin huono. Kehotettiin kokeilemaan imetysapulaitetta, mutta en voi sitä käyttää teippiallergian takia. Korvikkeilla mennään. 
 
Nyt ollaan reilut 6 viikkoa vanhoja. Sekä tyttö että äiti. Maito ei ole kunnolla noussut vieläkään. Eikä varmaan enää nouse. Vauva haluaa kuitenkin säännöllisesti rinnalle rauhoittumaan ja imemään. Välillä pelkkä läheisyys riittää. Välillä riittää se, että saa käpertyä rinnalle ja nukahtaa siihen, maidon tuoksuun ja lämpimään syliin. Välillä hän ei ymmärrä, että maitoa ei tule niin paljon kuin hän haluaisi ja silloin alkaa raivo. Kyyneleet valuvat pienillä poskilla ja samaan aikaan isommillakin. Itkemme yhdessä, molemmat. Hän sitä, että ei saa maitoa ja minä sitä, että en pysty sitä hänelle antamaan.
 
Tyttö on paljon sylissä. Pullotellessa tarttuu pulloon kaksin käsin ja katsoo silmiin. Kuin haluaisi sanoa: äiti ei se mitään. Minä kasvan kuitenkin. Kiitos kun olet lähellä. Sillä katseella jaksan. Sillä tyytyväisellä huokauksella, joka tulee mahan ollessa täysi tai kun hän on saanut nukahtaa rinnalle lähelle, sillä jaksan.
 
Muun maailman kommentit täysimetykseen ohjaamisesta, siitä, että se on ainoa hyväksyttävä syöttötapa tai sen tärkeydestä viiltävät syvälle. Naiseuteen. Äitiyteen. Siitä huolimatta, että en voi tytärtäni imettää vahvaksi, voin rakastaa hänet vahvaksi. Siitä huolimatta, että en voi tarjota hänelle rintamaitoa, voin tarjota hänelle aktiivista vuorovaikutusta ja hellyyttä myös syötön aikana. Siitä huolimatta, että meillä syödään korviketta, voin olla tuntematta itseni läpipaskaksi äidiksi. Sillä ehdoton, täydellinen rakkaus lapseen ja hänen saamansa huolenpito on kuitenkin tärkeämpää kuin se, mistä maito hänen mahaansa tulee. Kuitenkin.

Ladataan...

Vauva-aika on hyvin intensiivistä. Vauva syö, nukkuu, pyrkii syliin, vaatii kuivitusta ja tämä toistuu uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Riippumatta kellonajasta, vanhemman nälästä tai toiveesta mennä suihkuun. 

Meillä vauvaa heräteltiin ensimmäiset viikot syömään kolmen tunnin välein (ellei hän herännyt itse). Päivällä ja yöllä. Ja tosiaan tuosta kolmesta tunnista tunti meni tissillä ja pullon kanssa, toinen tunti ilmakuplia metsästäessä ja vatsaa potiessa ja kolmas nukahtaessa, jonka jälkeen homma alkoikin alusta. Jossain vaiheessa meinasi olla jo hieman höpö olo univelan kuormittaessa. Jossain vaiheessa itketti enemmän kuin nauratti. Itketti väsymys ja siitä tullut pöljä olo. Itketti päivällä, itketti illalla ja varsinkin yöllä. 

Missään vaiheessa en (vielä) ole ärsyyntynyt vauvaan. Ei vauva mahda mitään sille, että ei ole rytmiä. Tai että suolisto vielä kehittyy ja ilma eksyy suolenmutkiin aiheuttaen kipua. Eikä sille, että ainoa tehokas kommunikointikeino ähinän, ääntelyn ja ilmeilyn lisäksi on itku. (Miten monia sävyjä vastasyntyneen itkussa muuten voikaan olla!) Missään vaiheessa en ole (vielä) tuskastunut vauvaan, vaan enemmänkin itseeni. Olen syönyt jotain, mikä kipristää toisen mahassa. Olen keinoton itkun edessä; en voi poistaa kipua enkä lopettaa sitä, vaikka toinen karjuu itsensä uuvuksiin sylissäni ja anoo helpotusta koko puolen metrin olemuksellaan. Voin vain pitää sylissä. Hyssytellä. Suudella kyynelten raidoittamia poskia, kuiskata korvaan:olet rakas, minä olen tässä, minä kannan sinua. Välillä vuodatan itsekin kyyneleitä, kun olen keinoton enkä todella enää tiedä, mikä helpottaisi tai auttaisi. Sanoin yhdelle ystävälle, että vielä jaksan, kun vauva on niin söpö ja oma. Tiedostan sen, että eteen tulee tilanteita, jolloin vauvakin ärsyttää. Huuto ärsyttää. Jatkuva vaatimus läsnäolosta, tarpeiden tyydyttämisestä voi alkaa ärsyttää. Eikä siinä ole mitään pahaa tai väärää. Se on hyvin inhimillistä. Minun vastuullani on se, miten niissä hetkistä aikuisena, äitinä, toimin. (Todennäköisesti pyydän vielä monta kertaa virheitäni anteeksi.) 

Tiedostan kuitenkin senkin, että väsymys kasvaa. Että väsyneenä arviointikyky voi pettää ja voi tehdä virheratkaisuja. Ymmärrän vanhempien tuskastumisen koliikkivauvojen kanssa. Yksi tuttumme osti radiokuulokkeet, jotka leikkasivat vauvan lohduttomalta huudosta terävimmän terän ja hän keskittyi kantamaan pientä huutajaansa vähän vähemmällä sielun kirvelyllä. Ymmärrän äitejä, joiden tarinoita kuuntelin opiskeluaikana ensi-ja turvakodissa. Äitejä, jotka olivat vauvan huutaessa viikkoja putkeen lähteneet parvekkeelle tai kävelylle, että saisivat edes hetken hiljaisuutta. Äitejä, jotka olivat työntäneet vaunut (kylmään) saunaan ja laittaneet oven kiinni tai äitejä, jotka ovat ravistelleet vauvaansa, jotta se hiljenisi edes hetkeksi. En tarkoita, että hyväksyisin ravistelun tai vauvan jättämisen yksin asuntoon. Ei. Ymmärrän, että vauvan huutokonsertissa oleminen 24/7 rasittaa, väsyttää ja vetää äärirajoille. Äärirajoilla ihminen joskus toimii toisin kuin on ajatellut toimia. Ennen kuin joutuu sinne äärirajoille, on hyvä miettiä toimintasuunnitelmaa niiden varalle. 

Jo odotusaika puhuttiin Miehen kanssa siitä, että tarvittaessa ollaan valmiit ottamaan vastaan lapsiperheiden kotipalvelua. Silloin selvitin myös oman kunnan tahot, joihin ottaa yhteyttä. Tiesin, että väsyneenä yhteystietojen etsiminenkin voi olla ylivoimaista. Puhelimeen tallennettuna ne on helpompi löytää nopeasti.

Heikkoutta ei ole pyytää apua. Ei. Vahvuutta on se, että tunnistaa omat rajansa ja voimavaransa ja uskaltaa pyytää ja ottaa apua vastaan. Ei elämästä tarvitse selvitä yksin. Miksi sitten vauva-ajasta pitäisi? Ajatusmalli, jonka mukaan vauvat nyt vaan itkevät ja vanhempien pitää jaksaa, tuntuu aikansa eläneeltä. Marttyyriudesta harvemmin annetaan kiitosta. 

Toistaiseksi olemme selvinneet omalla tukiverkolla. Olen kiitollinen kummeista, jotka ovat tehneet ruokaa, heijanneet vauvaa, olleet yökylässä. Olen kiitollinen äidistä, joka on tullut pesemään ikkunoita, olemaan yöseurana ja kanssaheijaajana, kun Mies on ollut työmatkalla. Olen kiitollinen ystävistä, jotka ovat kysyneet kuulumisia, heilahtaneet kylään tuomaan kantotakkia tai kantoliinoja, tulleet kahviseuraksi, lupautuneet auttamaan ristiäisjärjestelyissä tai vaan laittaneet sydämen Whatsapin viestikenttään. Olen kiitollinen neuvolasta, jossa saa tirauttaa väsymysitkun ja saa hyviä vinkkejä esimerkiksi maidon sakeuttajasta ja hierontatavoista. 

Olemme päättäneet hyödyntää ystävien ehdotuksen katsoa vauvaa hetki, jotta saamme päiväunet. Kaksi kummia on luvannut tulla ”kipinämikkovuoroon” meille yöksi, jotta saamme nukkua yön rauhassa. 

Olen ymmärtänyt, että siinä ei ole mitään mieltä, jos uuvuttaa itsensä. En saa siitä mitään papukaijamerkkiä enkä diplomia. Kukaan ei arvosta minun itseni kiskomista äärirajoille. Ajattelen hyvän äidin olevan sellainen, joka pitää omasta jaksamisestaan huolta, sillä hyvinvoiva äiti on yhtä kuin hyvinvoiva vauva. Tai hyvinvoiva parisuhde. 

Välillä ärsyttää. Se, että en ole(kaan edellenkään) kaikkivoipa. Että välillä olen täysin kuutamolla ja ihan pihalla koliikin suhteen. Tähän ikään mennessä olen tosin oppinut paljon armosta, myös itseäni kohtaan. Armollisuutta on myöntää se, että en tiedä enkä osaa enkä edes aina jaksa. Sen sanominen ääneen mahdollistaa sen, että siihen voi saada apua ja tukea, vähintään ymmärrystä ja tsemppiä. 

Ja kun nukkuu edes yhtenä yönä paremmin, niin seuraava päivä voi olla jo valoisampi. Kodin seinät eivät tunnu kaatuvan päälle, vauva näyttää entistäkin söpömmälle ja vauvakupla tuntuu kirkkaammalta, valoisammalta ja viihtyisämmältä. 

 

Ladataan...

Vauva käpertyy isän rintakehää vasten pienelle kippuralle. Isä silittää suurella kämmenellään hellästi, hiljaa, vauvan selkää, tukee päätä, silittää peikkotukkaa. Isän kasvoilla näkyy viime öiden väsymys, mutta myös ihan ääretön rakkaus. Siinä he ovat, sylikkäin. Isä ja tytär. Minun elämäni suurimmat kiitoksenaiheet ja rukousvastaukset.

Saatan itkeä hieman. Onnenkyyneleitä nousee silmiin, kun katson noita kahta tuossa vieressä. Niin suloiset, levolliset. Niin kauniit! 

Ihan kuin jokainen isän katse, kosketus kertoisi: sinä olet täydellinen. Ihana. Rakas. Sinua rakastetaan äärettömästi sinuna, ei siksi, mitä tekisit tai miten olisit vaan siksi, että olet. Se kertoo lisäksi, että sinusta pidetään huolta niin hellästi ja hyvin, kuin mahdollista. Että sinun puolestasi ollaan valmiit valloittamaan vaikka Mount Everest tai lähistöllä sijaitseva erämaa. 

Isän mielestä sylissä on lahja. Olen samaa mieltä. Suuri lahja pienessä paketissa. Koko elämän kokoinen. Meille, isälle, uskottu. Annettu. Ja se lahja on valloittanut isänsä sydämen, sielun, koko elämän. Se on kaunista katsoa. 

Sydämessä läikähtää rakkaus. Niin valtava, että tunnut hetkeksi musertuvan sen alle. 

Kaiken se uskoi, kaiken se toivoi. Se ei ikinä hävinnyt. Se jaksoi luottaa. Kuitenkin. Silloinkin, kun kaikki tuntui liian vaikealle, kipeälle. Silloinkin, kun menetykset kirvelivät silmäkulmissa ja sydämen avohaavoissa. Se rakkaus kantoi niiden hetkien yli tänne asti. Ja nyt, nyt meillä vietetään ihan ensimmäistä isänpäivää. 

 

Pages