Ladataan...

Mies tuli perjantaina kotiin. Oli ihanaa! Olin briiffannut häntä supistuksista ja aikaisin perjantai-aamuna menneestä limatulpasta. Rautatieasemalta soitettiin sitten kätilölle ohjeiden toivossa, saatiin ohje seurata vointia ja mennä näytille, jos tilanne muuttuu. 

Vähän ihmettelin, kun kotiin ajamisen sijaan kurvattiinkin vanhemmilleni. Olin kuulemma unohtanut sinne jotain. No, Mies ajoi väärää tietä ja pihassa oli siskon auto. Olin edellispäivänä pitänyt äidille seuraa tämän siivotessa kotia ja kehittänyt salaattireseptiä kylään tulevalle työporukalle. Oven avasi siskonpoikani, sisältä löytyi myös sisko, käly ja kuopus, tirpusen kummitädeistä yksi ja äitini. Olin hämmentynyt. Minulla olikin vauvajuhlat! Mies toivotti hauskaa iltaa ja ilmoitti lähtevänsä hakemaan koiran kotiin. Hetken päästä joukko täydentyi veljentytöillä, toisella tirpusen kummitädillä ja tämän tyttärellä sekä ystävällä vauvoineen. 

Söimme hyvin, juttelimme, lapset olivat kovin kiinnostuneita mahasta ja tytöstä. Serkkunsa silitti masua pitkään ja jutteli kauniita sanoja. Lupasi rakastaa ja neuvoa ja pitää huolta. Sain vastata Vauva-lehden kysymyksiin. Puhuttiin nimien valitsemisesta, niiden päättämisestä ja merkityksistä. Oli mielenkiintoista kuulla toisten prosesseja! Puhuttiin synnytyksistä, lapsivuodeajasta. 

Sain ihania lahjoja. Pieni sai maailman söpöimmän liinavaatesetin, serkkunsa valitseman siili-pehmon, saimme hyvää kahvia ja lempikirjani ”Arvaa kuinka paljon sinua rakastan”. Saatesanoissa todettiin, että tytär on onnekas. Kun kerran kykenemme rakastamaan kaikkia taivaslapsiamme taivaaseen ja takaisin, niin tytär saa suuren määrän rakkautta täällä. Juhlien teemana olikin ’I love you to the moon and back’. Lisäksi saimme vauvakuvaukseen lahjakortin. Siitä olin haaveillut, että saisimme järjestettyä sellaisen. 

Yhdessä askartelimme Pienelle mobilea. Siihen taiteltiin origami-sydämiä ja leikattiin pupuja tuosta kirjasta. Jopa veljentyttöni 2,5v. taitteli oman terveisensä serkulle. Ehkä söpöintä ikinä!

Kahviteltiin, kakuteltiin. Supisti ihan hirveästi. Välillä iski paha olo. Konsultoin Miestä, oli näytillä käymisen kannalla. Kummi-to-be heitti minut illan päätteeksi sairaalalle, Mies ajoi sinne suoraan. Supistukset tulivat 3min.välein. Jäin osastolle seurantaan ja saamaan kipulääkettä. 

Lauantaina Mies oli seurana koko aamupäivän. Supistukset laantuivat ja olo helpotti. Kohdunsuu oli pehmeä ja muutaman sentin auki, kanava kiinni. Pääsimme kotiin.

Tänään supistusten voimakkuus oli ihan eri luokkaa. Tarrasin Mieheen markkinoilla kuin hukkuva. Näkökenttään tuli sahalaitaa, päätä särki. Uudestaan näytillä. Pissassa proteiinit plussalla, verenpaine kohtuullisen korkea. Oli yllätys kuulla, että kohdunkanava oli laskeutunut eilisestä ja vielä reilusti. Labrat olivat ok. Ei akuuttia merkkiä toksemiasta.

Päästiin yöksi kotiin. Huomenna kasvukontrolli äitipolilla. Nyt supistuksia tulee edelleen säännöllisesti. Ovat niin kipeitä, että tarraan tukea. Josko se neiti lähtisi liikkeelle huomenna alkavan uuden raskausviikon kunniaksi?

Olen ollut kiitollinen ja onnellinen ystävistä. Perheestä. Miehestä. Tuntui huikealle nukkua viime yö kotona Miehen kainalossa koiran kuorsatessa oviaukossa. Saan elää rakkaudessa, rakkaudesta. Tähän elämään on ihana saada Pieni mukaan!  

 

Ladataan...

Virallinen äitiysloma alkoi tällä viikolla. Kesäkuusta asti olen ollut sairaslomalla, joten johan tässä on ehditty lomailla. Mies on työmatkalla, koira hoidossa ja minä kaikkien mielenterveyden ja -rauhan ylläpitämiseksi vanhempieni luona. Ihan siltä varalta, että neiti päättäisi syntyä jo nyt. 

Tällä viikolla on eletty jännittäviä hetkiä. Sunnuntaina käytiin synnytysvastaanotossa supistusten takia, kun niitä oli ollut kipeinä ja napakoina 4h putkeen. Lääkäri tutki ja totesi kaiken olevan hyvin. Neiti on kasvanut hienosti, oli mallikkaasti raivotarjonnassa ja kiinnittynyt paikoilleen. Sovittiin, että tämän viikon maanantain poliaika peruttiin ja siirrettiin viikolla eteenpäin synnytyksen käynnistyspäivän sopimiseksi. 

Maanantaina supisteli 7h putkeen. Nojailin tolppiin, istuin penkeillä, köllin sohvalla. Söin panadolia ja join vettä kuin sieni. Tuntui sille, kun jalkovälissä olisi ollut keilapallo. Ähisin, puhkuin ja siivosin raivolla. Yö oli ihan kamala.

Tiistaina supistukset alkoivat heti aamulla. Kun niitä oli jatkunut koko päivän, 12h, ja kun olo oli todella kipeä, lähdettiin taas näytille. Supistuskäyrän perusteella kätilö olisi ottanut saliin. Lääkäri tosin ultratessaan totesi kohdunkanavan olevan kiinni. Olisin voinut jäädä nesteytykseen osastolle, supistuksia laannuttavaa lääkettä en enää saa niistä saamieni rajujen reaktioiden vuoksi. Halusin kuitenkin kotiin ja Miehen viereen.

Eilen ja tänään on menty samalla kaavalla. Välillä on pakko puhaltaa ja välillä tulee kivusta itku. Pää tuntuu painavan ja paine tuntuu kipeältä. Vauvan nyrkit heiluvat paljon ja osuvat jonnekin hermoon. Olen sopinut neidin kanssa, että pysyy vielä hetken kyydissä, jotta isäkin ehtii mukaan. Toistaiseksi on noudattanut sopimusta, vaikkakin välillä tuntuu, että helpompaa olisi ponnistaa vauva ulos kuin kärvistellä viikkotolkulla supistuksista. Maanantaina  emme lähde polilta ennen kuin käynnistyksen viimeistään päivä on sovittu.

Olemme kuunnelleet vauvan kanssa lastenlauluja, olen silittänyt vatsaa ja lukenut ääneen. Sain Miehelle oman isyyspakkauksen valmiiksi. Minun supermieheni ansaitsee sen kaikesta huolehtimisestaan, tsemppaamisestaan ja läsnäolostaan. Olen nyyhkinyt onnenkyyneleitä ajatellessani, miten rakkaita ovatkaan sekä Mies että vauva ja miten ihanaa on, että Mies osallistuu, on kiinnostunut ja on kokenut yhteyden rakentamisen vauvaan tärkeäksi jo kohdussa.  

Olen onneksi saanut ajatuksia muualle äidin kanssa. Olemme suunnitelleet vauvalle liinavaatteita meidän vanhoista lakanoista. Tuntuu liikuttavalle, että isoisoäidin pitsilakanat jalostuvat tyynyliinoiksi, täkiksi ja pussilakanaksi. Tuntuu liikuttavalle, että käyttöön tulevat meidän lapsuuden lempparilakanat. Vauva pääsee nukkumaan ihaniin, rakkaudella jalostettuihin liinavaatteisiin. Mielummin kierrätän vanhoja kuin ostan uusia. 

Huomenna Mies tulee kotiin, koirakin kotiutuu ja elämä palautuu normaaliksi. Vauva, sinulla on lupa lähteä liikkeelle. Me ottaisimme sinut jo mielellämme syliin.  

 

Ladataan...

Sairaslomalla on ollut aikaa tutustua erilaisiin äitiryhmiin. No, ehkä olisi ollut yhtä viisasta pysytellä niistä erossa kuin olla googlaamatta oireita. 

En ymmärrä naisten sielunelämää. Missä vaiheessa naiseudesta, äitiydestä tai vanhemmuudesta tuli kilpailua? Muistan jo ala-asteelta karun erottelun: ne, joilla oli alkanut menkat tai ne, jotka olivat jo pussanneet poikaa. Yläasteella rajoja vedettiin sen suhteen, kuka seurusteli ja kuka ei tai kuka oli vetänyt perseet ja kuka ei. Lukiossa olivat he, jotka olivat jo kihloissa ja ammattikorkeassa perheelliset versus perheettömät. 

Tuttavapiirissäkin on ollut rajanvetoa siinä, kuka on sinkku ja kuka varattu, kenellä on vain poikia tai tyttöjä, kuka opiskelee pisimmälle, matkustaa aktiivisimmin, kenen kodissa on kalleimmat astiastot tai kuka vaihtaa sisustusta puolivuosittain. Kai se kuuluu ihmisluontoon. Nyt, kun harjoittelen äitiyteen ja yritän valmistautua siihen, se kilpailuhenkisyys vituttaa vaan entistä enemmän.

Tulin lynkatuksi heti, kun kysyin synnytyspelkoneuvoja. Minulle toitotettiin suunnitellun sektion autuutta, naisen oikeutta päättää omasta vartalostaan ja sitä, että sektio on ainut turvallinen tapa saattaa lapsi hengissä ja hyvinvoivana maailmaan. Alatiesynnytys olisi pahinta, mihin voisin syntyvän lapseni pakottaa ja sektiota tarjottiin ainoana oikeana vaihtoehtona. No, kohdallani alatiesynnytys lähtökohtaisesti on turvallisempi, koska emboliariski ja kehon huono toipuminen leikkauksista ylipäätään.

Tämän jälkeen tulin lynkatuksi, kun kysyin hyviä kipulääkeneuvoja. Ettäkö en meinaa synnyttää luomuna?! Siis hyödyntää synnytyslaulua, gua sha-kampaa, allasta, aqua-rakkuloita? Että enkö ole kiinnostunut kokemaan maailman luonnollisinta asiaa luonnollisesti? Että enkö välitä vauvalle aiheutuvista vaaratilanteista epiduraalin tai muiden lääkkeiden suhteen? Myönnän, että epiduraalin supistuksia hidastava vaikutus huolettaa. Fibromyalgikkona todella matalalla kipukynnyksellä minua ei kuitenkaan viehätä se, että makaan täysin kivusta lamaantuneena enkä pysty mihinkään. Kipu ei jalosta, ei varmaankaan synnytyskipukaan. Allasta meidän keskussairaalassa ei tällä hetkellä ole, ei myöskään ilokaasua eikä joogaliinoja, joista viimeistä olisin halunnutkin kokeilla. 

Sitten erehdyin kysymään pulloruokinnasta. Ihan siksi, että haluan varautua siihen. Endometrioosi on lehahtanut keskenmenojen jälkeen seuraavana päivänä tai muutaman päivän sisään niin kovana, että minut on joko kannettu päivystykseen tai viety sinne ambulanssilla. Kivut ovat vaatineet tujut kipulääkkeet ja kovilla annoksilla. Tiedän, etten esimerkiksi opioidilääkityksellä voisi imettää. Ratkaisuehdotus imetyksen puolestapuhujalta: olisin vähemmän itsekäs ja keskittyisin luomaan vauvalle hyvän alun rintamaidolla. Vauva kun jäisi ilman rinnan tuomaa perusturvaa ja läheisyyttä ei voisi ikinä millään korvata. Ja kysyttäessä mielipidettäni imetyksestä sain sen kertomisen jälkeen napakan infoiskun imetyksen tärkeydestä kouluikään asti. (Kysyin myös sitä, mitä sitten, jos maito ei nousekaan.. ohje imettää sinnikkäästi vaikka nännit verillä huutava vauva rinnalla sai Miehen ja minut pakkaamaan sekä tuttipullon että korvikkeita sairaalakassiin.)

No tästä päästäänkin nukkumisen kautta töihinpaluuseen. Olemme ajatelleet nukuttaa vauvaa omassa sängyssään meidän sänkymme vieressä. Siis ei perhepetiä! Ei läheisyyttä, ihokontaktia, hermoston vahvistumista. Vähintäänkin väärä päätös. Vauva kuitenkin nukkuu meidän makkarissa ensimmäiset vuodet, on ihan takuulla paljon sylissä ja saattaa nukahtaa myös kainaloon..

Ajattelimme jakaa vanhempainvapaan. Minä olen huhtikuun alkuun kotona, Mies siitä loppukesään. Mies haluaa myös mahdollisuuden olla vauvan kanssa kotona ja me ajattelemme, että hän on huoltajana ja vanhempana minun kanssani tasavertainen. Kauhisteltu on sitä, että imetys loppuu vauvan ollessa puolivuotias. No, ajattelin imettää kuitenkin töiden aloituksen jälkeenkin. Mies voi ihan hyvin antaa pumpattuja maitoa pullosta minun ollessani töissä. Vauva saisi rintamaitoa aamulla ja illallakin. Kauhisteltu on sitä, että minä jättäisin lapsen isän hoiviin. Kun äiti on kuitenkin se ensisijainen hoivaava. Onko? Yhtä lailla isä on tärkeä. Yhtä lailla isällä on oikeus muodostaa kiintymyssuhde lapseensa. Mutta äidin paikka on kotona! Lapsentahtisuus kuulemma kärsii. 

Onhan näitä vielä lisää! Kestovaipat vai kertikset. Vaatteet luomupuuvillaa vai puuvillaa. Sormiruokaa vai lusikka. Pullo vai hörppyytys. Vessaviestintä, kysytty lupa vaihtaa vaippa tai pestä pylly. Värikylvyt, vauvamuskarit. Neuvottelu vai rajat. Selkeä päivärytmi vai lapsentahtisuus. Kantoliinassa, repussa vai kainalossa. Kaupan sosetta vai itse kerättyä, keitettyä ja soseutettua. Tutta vai Gugguu. Kengät vai Stonzit. Kierrätetty vaatteet vai kalliilla ostetut. Asia kuin asia, niin kaikesta näköjään voi saada aikaiseksi vertailun, kilpailun ja paremmuuspyrkimykset. 

Välillä ahdistaa niin, että alkaa supistaa ihan pelkästä stressistä. En halua kisailla. Haluan tulla äidiksi. Kasvaa äitiyteen ilman mitään helkkarin määreitä, vaateita tai pakkoja. Ja jotenkin naiivisti haluan uskoa, että huolimatta netin/tuttavapiirin hengästyttävistä kokemuksista se on mahdollista.

Taidan mennä pomppimaan jumppapallolle, josko se edistäisi Pienen pyrkimyksiä tulla ulos maailmaan. Supistukset ovat päivittäisiä, kipeitä ja kovia, mutta mitään ei ole vielä tapahtunut. Katsotaan vaan, niin joudumme käynnistykseen. Siihen, joka ei ole ”oikea synnytys” ja vauvalle vähintäänkin loukkaavaa, kun emme siinä tapauksessa anna synnytyksenkään edetä lapsentahtisesti..

Pages