Täällä taas. Olen pitkään miettinyt, että kirjoittaisin. Kirjoittaisin vauva-arjesta, ensimmäisistä hymyistä, esikoisen sopeutumisesta isosiskon rooliin, ihanasta vauva-ajasta, kasvusta, kehityksestä.. synnytystraumoista, lapsettomuuden jäljistä, allergioista, sairaalaöistä..päiväkodin aloituksesta, muutosta Suomen läpi uudelleen, parisuhteesta ja armottomasta univelasta.. tukiverkottomuudesta, muutoista, terveyden pettämisestä ja ihmeellisestä huolenpidosta.

Illalla laitoin Toivoa nukkumaan. Hän kietoi kätensä kaulani ympärille, pussasi poskelle ja sanoi: ” Rakkain äiti. Mun kaikesta rakkain äiti.”
Siinä hetkessä kaikki onni, toivo, ilo ja rakkaus.

Toivosta on kasvanut ihana kaksivuotias, joka laulaa Risto Räppääjää ja hymyilee jokaiselle vastaantulijalle. Lyydiasta on tullut ihmeellinen ja ihana viisivuotias isosisko, joka saa pikkuveljensä sukeltamaan mitä mielikuvituksellisempien leikkien maailmaan.

Kaksi lasta. Ihana perhe. Ihana työ, kaunis koti. Edelleen läsnä toivo. Elämä kantoi vauvavuoden yli, kantaa edelleen.

Sain miehen kotiin työmatkalta. Odotan aamua, hetkeä, jolloin lapset huomaavat isin tulleen. Kaksivee kysyi illalla hullunkurisen ja sotkuisen iltapalan jälkeen, että eikö meillä olekin jo ikävä isiä. Sanoin, että on. Hän sanoi, että on hyvä, että isi tulee kotiin. ”Koska minä hörppäisen ihan pikkuisen maitoa mielummin isin sylissä.”

Hyvä, että palasi tuo isi. Aamulla saa syliinsä pienen ja pieni pikkuisen maitoa.