Jo riittää! Vuodenvaihteessa meni hermo. Olemme asuneet täällä periferiassa nyt 10 kuukautta. Kymmenen. Sinä aikana olemme tutustuneet työkavereihin. Minä olen tutustunut yhteen ihanaan äitiin, jonka lapsi on Lyydiaa päivän nuorempi ja heidän kanssaan on käyty leikkimässä, puistossa ja kahvilla. Ennen syksyn tautirypästä, jonka tiimoilta tämäkin viikko on oltu sekä hoitovapaalla että omalla saikulla.

Sosiaalinen verkosto uudella paikkakunnalla on ohut. Meillä ei ole juurikaan ihmisiä, keiden kanssa viettää aikaa tai vaihtaa ajatuksia. Täällä. Vanhat ystävät ovat puhelinsoiton tai viestien päässä, mutta se ei ole sama asia. Välillä olen tuntenut itseni yksinäisemmäksi kuin ikinä. Koska olen jo töissä, emme ole päässeet perhekerhoskeneen. Viime keväänä kaikki olivat jo jäämässä kesätauolle. En tiedä, olisiko tilanne erilainen, jos olisin ollut pidempään kotona. En olisi tutustunut edes ihaniin työkavereihini.

Olemme kaivanneet perheitä, pariskuntia, joiden kanssa istua vaikka syömään tai pelaamaan lautapelejä. Ihmisiä, keitä ottaa mukaan nokipannukahveille uusiin retkikohteisiin. Ihmisiä, keiden kanssa keskustella arjesta taaperon kanssa ja vaikka joskus tehdä lastenhoitovaihtarit. Että pääsisi siipan kanssa kahdestaan vaikka Prismaan. Tai elokuviin. Tai autopesuun pussailemaan.

Ja nyt alkaa näyttää valoisammalta. Sunnuntaina meille tulee yksi perhe lounaalle ja ensi perjantaina toinen iltaleikkeihin ja iltapalalle. Yhdet retkikahvit on myös sovittu.

Mitä se vaati? Sen, että myönnän avoimesti paikallisessa keskusteluryhmässä,  että ystävää kaivataan. Ja etsitään. Sen sanominen kannatti. Minusta tuntuu, että tästä tulee ihan hyvä kevät.