mikä siinä kivunlievityksessä on niin vaikeaa?
Hyvä ystävä on ollut isossa leikkauksessa. Häntä pelotti leikkaukseen menossa erityisesti kivun kanssa pärjääminen. Minä (hölmö) vakuutin, että kyllä ne siellä yliopistosairaalassa osaavat kivunhoidon. Niin siinä vaan (taas) kävi, että ei osattu. Ei.
Mikä siinä kivun hoitamisessa on niin vaikeaa? Mikä siinä kivunlievityksessä on sellaista rakettitiedettä, että se ei onnistu. Ei, vaikka lataisit millaiset faktat pöytään. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että kyse on vallankäytöstä. Ei kivunlievityksestä, vaan vallankäytöstä. Hoitohenkilöstön vallankäytöstä nimenomaan.
Otan muutaman esimerkin:
1. Ystäväni vatsa ei kestä parasetamolia, hän on sille allerginen. Kuten suurelle osalle muitakin kipulääkkeitä. Leikkaus oli kuitenkin välttämätön. Ennen leikkausta leiko-hoitajan kanssa oli käyty läpi myös kipuasiat ja anestesialääkäri lupasi, että hoidetaan asianmukaisesti. Asianmukainen hoito oli sitä, että leikkausta seuraavana päivänä kovat kipulääkkeet lopetettiin ja tänään, kaksi päivää suuresta operaatiosta hänet kotiutettiin ohjeena syödä parasetamolia, jolle hän on edelleen allerginen. Millä logiikalla? Jokainen, jota on operoitu (ja jolta on operaatioissa murrettu luita useammasta kohdasta) tietää, millaista leikkauksen jälkeinen kipu voi olla. Se voi olla ihan helvetillistä. En tajua näin maallikkona sitä, että kotiutetaan, vaikka ei pärjää kivun kanssa. Enkä varsinkaan sitä, että kotiutetaan sellaisella lääkityksellä, mitä ei voi käyttää. Millä sitä pitäisi toipua? Vitutuksella ja hammasta puremallako?
2. Lähi-ihmisen reisiluun kuoliota ja kiireellistä leikkaushoitoa vaatinutta lonkkaa hoidettiin kortisonilla ja parasetamolilla. Ei auttanut, ei. Tuli vaan kahta kipeämmäksi. Viimein joku lääkäri oli älynnyt tarkistaa lääkityksen ja määrännyt välittömästi kunnon lääkkeet – ei kuulemma ollut tarkoitus, että kipu on koko ajan sietämätöntä. Kappas.
3. Minulle tehtiin munasolupunktio (suunnitellusti hedelmöityshoitojen yhteydessä). Tulin toimenpiteestä niin kipeäksi, etten pärjännyt kotona. Vuodin verta vatsaonteloon. Sairaalassa sain ohjeeksi syödä parasetamolia ja koittaa kävellä kivun pois. Ei auttanut. Jouduin lähtemään ensiapuun uudelleen. Ensiavussa annettiin kipupiikki ja otettiin osastolle. Osastolla lääkäri määräsi kipulääkkeen tarvittaessa. Hoitohenkilökunnan mielestä kipu oli ”kuviteltua, koska Käypä hoidossa sanotaan, että ei siitä näin kipeäksi tule” ja tarvittava kipulääke jäi saaamatta. Vasta siinä vaiheessa, kun ilmoitin saman tien olevani yhteydessä ylilääkäriin, sain kipupiikin.
4. Minulle tehtiin munasolupunktio toistamiseen. Edelliskerran jäljiltä sekä naistentaudeilla että klinikalla vakuutettiin, että kipu hoidetaan tällä kertaa asianmukaisesti ja että kivun hoitoon pääsee viiveettä. Ainakin paperilla se näytti hyvältä. Käytännössä tilanne oli sama toisella kertaa; verta vuosi vatsaonteloon ja kipu oli helvetillinen. Taksikuski talutti minut naistentautien poliklinikalle, jonne pökerryin kivusta. Kipua hoidettiin siellä parin tunnin ajan ja sitten siirryin osastolle. Osastolla kuulin taas samat fraasit siitä, että toimenpiteestä ei pitäisi tulla kipeäksi. Tarjottiin ibuprofeiinia, jolle olen allerginen. Kun pyysin tarkastamaan ystävällisesti lääkeaineallergiat tietokannasta, tunsin olevani maailman hankalin potilas. Kieltäydyttyäni miedoista kipulääkkeistä, jotka eivät minulle allergioiden vuoksi sopineet, minun käskettiin sitten tulla toimeen ilman. Tulinkin, hetken. Sitten vessareissulla lähtivät jalat alta ja huusin lattialla kivusta. Sain sopivaa lääkettä.
5. Viime syksynä jouduin kohdunulkoisen raskauden vuoksi ensin keskenmenoepäilynä sairaalaan. Olin todella kipeä, en pystynyt kävelemään ilman tukea. Minkäänlaista kivunlievitystä en saanut odottelun aikana. Kuusi tuntia on pitkä aika odottaa ja täristä kivusta. Kun vihdoin tapasin kolmannen lääkärin, tämä kysyi, miksei mitään oltu aikaisemmin annettu. Aiheellinen kysymys. Käskin kysyä kollegoilta.
Samalla reissulla jouduin leikattavaksi. Leikkauksen jälkeen kipua hoidettiin asiallisesti heräämössä; sanottiin minun pääsevän osastolle vasta siinä vaiheessa, kun olo antaa myöten ja kivut lievittyvät. Osastolla ehdin olla yhden yön. Aamulla kotiutettiin, vaikka en pystynytkään kävelemään itse enkä pysynyt pystyssä yksin. Lääkityksenä määrättiin Buranaa ja parasetamolia. Kun kysyin, ovatko lukeneet ollenkaan potilastietoja lääkeaineallergioiden kohdalta, sain ohjeen syödä sitten vaan parasetamolia. Että hurraa. Leikkauskipu nyt vaan ei ole ihan sama kuin menkkakipu tai päänsärky. Omakohtaisista kokemuksista johtuen suosittaisin lääkiksen ja sairaanhoitajaopintojen pakolliseksi osaksi johonkin toimenpiteeseen joutumisen, vaikka sitten vaan opetustarkoituksessa. Ehkä se kipukäsityskin siitä hieman muuttuisi. Ja empatiakyky kasvaisi. Onneksi Mies oli mukana ja sai puhuttua kanssani kotiin reseptin vahvemmista kipulääkkeistä. Lääkäri myönsi, että kyllähän se kipu lievittyy vahvemmilla kipulääkkeillä nopeammin. Ja lievittyikin. Vahvoja kipulääkkeitä meni joidenkin päivien ajan, sitten olo alkoi tosissaan tasoittua ja parantua.
6. Ystävän äiti oli saattohoidossa pitkälle edenneen syövän takia. Saattohoito tapahtui terveyskeskussairaalan osastolla, jossa yöaikaan ei ollut töissä ainuttakaan sairaanhoitajaa. Kivunlievitystä ei yöaikaan voitu antaa, käskettiin odottaa aamuun. Omaiset taistelivat äidin siirrosta toiselle osastolle siinä onnistumatta. Äiti sai lopulta levon. Kivut olisi voitu hoitaa inhimillisemmin. Hänestä olisi saatu kivuttomampi. Kärsimystä olisi voitu lievittää.
En ymmärrä sitä, mikä logiikka kivun hoidossa on. Itse ajattelen, että kova kipu pitää saada laukeamaan. Ja hoitaa pois ennen kuin se kroonistuu. En ymmärrä sitä, miksi pitäisi kärvistellä ja kärsiä. Puhutaan, että kipu on subjektiivinen kokemus ja että potilaan kokemus pitää ottaa tosissaan. Miksi sitä ei oteta? Miksi vedotaan Käypä hoitoon ja puhutaan toleranssin nousemisesta, jos vahvoja kipulääkkeitä tarvitsee kerran vuodessa tai harvemmin? Mikä siitä kivunlievityksestä tekee niin äärimmäisen vaikeaa? Mihin maalaisjärki katoaa?
Ja jos vahvoja kipulääkkeitä määrätään, miksei niitä anneta? Valta on viime kädessä sillä vuorossa olevalla hoitajalla, joka päättää, että potilas saa luvan pärjätä ilman.
Jokainen, joka on kokenut kovaa kipua tietää yhden asian: kipu ei jalosta. Kärsimys ei jalosta. Se vaan ketuttaa. Ja jatkuva kipu lykkää myös toipumista.
Meillä on jaloja terveysohjelmia. On kivusta ja muun muassa palliatiivisesta hoidosta eli saattohoidosta. Saattohoitokin voi olla ihmisarvoista. Sellaista sen pitäisi olla. Minun mielestäni asianmukainen, kivunlievitykseen tähtäävä saattohoito vähentäisi myös eutanasian tarvetta. Kipua ei tarvitsisi pelätä. Voisi luottaa siihen, että saa apua. Että ei tarvitse kärsiä.
Siihen on tosin vielä aivan liian pitkä matka.