vähänpä osasin kuvitella..
Kirjoitin jokin aika sitten tautisyksystä. Vähänpä silloin osasin kuvitella, mihin tämä syksy vie.
Tirpusen korvissa on jyllännyt viidesti märkäinen välikorvan tulehdus. Kolmas antibioottikuuri tehosi, saatiin lopulta niin järeät mysiinit, että pöpö joutui viimein antamaan periksi. Nyt odotamme, että ollaan sen verran nuhattomia, että voidaan laittaa putket. Mulla ja Miehellä on kummallakin lapsuudesta korvakierteet hyvin muistissa. Toivottavasti putket auttaa! Uskomaton muutos ainakin on tapahtunut jo nyt tytössä. Hän leikkii, tutkii, kokeilee, nauraa ja juttelee. Poissa on se nuupa ipanus, joka raahusti puolikuolleena syliin itkemään kurjuutta. Olihan se kurjaa! Jos syöminen tekee kipeää, hyviä asentoja on mahdoton löytää ja koko ajan juilii, niin harva aikuinenkaan pysyisi tyynenä ja tyytyväisenä.
Sairastettuani enteron jälkeisen aivokalvontulehduksen kuvittelin, että mun osalta taudit oli tässä. No ei ihan ollut. Sain töistä streptokokki-infektion, ihan viattomasti ensin nieluun. Nielutulehdus lehahti kuitenkin hetkessä hurjaksi. Kuume oli yli 40, oksentelin aina kun piti nousta ylös, päätä särki helvetillisesti ja olo oli ihan kuin humalassa. Päänsärystä ja yleisvoinnista veikkasin saaneeni enteron uudestaan. Mies pakotti lähtemään päivystykseen. Siellä tulehdusarvot olivatkin huikeat, pääsin osastolle ja päätä kuvattiin useampaan kertaan. Antibiootti meni suoraan suoneen, samoin kipulääkkeet. Kolmantena päivänä tehtiin selkäydinpunktio. Neljäntenä päivänä ei enää ollut kuumetta, päänsärky tuntui vähän antavan periksi. Pääsin kotiin.
Kotona kirjoitin:
”ja kun katselen sua
voiko onni olla tässä
kun ollaan vaan
eikä edes pyrkimässä
sen suurempaan
voiko onni olla tässä
menneet menneet muu tuloillaan”
Katson tuhisevaa. Katson pitelijää. Käperryn lähemmäs.
Hengitän läsnäoloa jokaisella solulla. Silitän piirteet selkäytimeen asti uudelleen.
Kotona.
Eniten kiitollinen olen siitä nuorehkosta mieslääkäristä, joka ei pyynnöstäni saanut harjoitella selkäydinpunktiota, mutta joka ymmärsi tulla viereen ja pitää tiukasti kädestä kiinni. Siinä vaiheessa, kun tuntui siltä, että ei onnistu ja minua itketti, hän alkoi hellästi silittää ja rauhallisella äänellä tsempata. Hän pysyi siinä koko toimenpiteen ajan ja vielä hetken sen jälkeenkin. Mitkä tunnetaidot!
Samoin oli sillä potilaskuljettajalla, joka piti käytävällä lyhyen tauon vierelläni ja puristi osaaottavasti varpaitani, kun itketti ikävä erosta Tirpusesta.
Neljän päivän kokemuksella uskallan kehua päivystystä, osastohoitoa ja henkilökunnan toimintaa täällä. Samoin hehkuttaa sitä, että halutessaan saa kiisseliä koska vaan (joskus se voi tuntua siunatulta aineelta).
Minä ikävöin sairaalassa koko ajan kotiin. Mutta onneksi siellä on ollut kaikki hyvin. Sekin on aika suuri kiitoksen aihe. Se, että on koti ja siellä maailman rakkaimmat. Ja vaikeat hetket, ne ovat vaan hetkiä.
Eniten kiitollinen olen just nyt. Omien keskellä. Kaipuukiukun laannuttua.
Kotona.”
Ehdin olla yhden illan kotona. Kauppareissulla kannoin tyttöä, joka liimaantui minuun kiinni. Autoon palattua sain kummallisen, rajun yskänkohtauksen. Se toistui kotona. Yö oli levoton, tyttö takertui minuun kiinni ja nukkui käytännössä sylissä koko yön.
Aamulla veimme tytön päiväkotiin ja minä lähdin sovittuun magneettikontrolliin sairaalalle. Päivä venyi ja lopulta päädyin uudestaan osastolle syvän laskimotukoksen takia. Klexanet aloitettiin sairaalassa. Pikantin lisän tähän reissuun toi se, että joku oli epähuomiossa asettanut minut uloste-eristykseen. Siitä aiheutui liuta koomisia tilanteita, joissa sain lopulta nauraa vedet silmissä. No, ainakin sain nukkua yksin huoneessa ilman kuorsaavia huonetovereita tai jatkuvaa ravaamista.
Seuraavana päivänä keskusteltiin lääkkeistä. Lääkäri oli ehdottomasti sitä mieltä, että nyt on aloitettava loppuelämän lääkitys veritulppien ennaltaehkäisyyn. Tämä oli järjestyksessä viides. Ja ensimmäinen, joka todennäköisesti ampui rämmäleitä keuhkoihin. Minä kieltäydyin ystävällisesti tableteista, sillä meillä on ollut edelleen raskaustoive.
Nyt pistän Klexanea kolme kuukautta. Odotan aikaa hematologille verikokeiden tiimoilta, samoin jatkolääkityksen.
Päästessäni kotiin puhuttiin Miehen kanssa. Hän oli pelännyt puolestani koko viikon. Minulla oli alkava sepsis, jonka suhteen tilanne olisi nyt hyvin erilainen, jos en olisi totellut Miestä ja lähtenyt hänen viemänään päivystykseen. Antibiootti aloitettiin ajoissa.
Veritulpan suhteen hän on ehdoton. Hänelle minä ja Lyydia riitämme. Hän haluaa pitää minut hengissä. Hän kannattaa pysyväislääkitystä. Minä toivoisin hematologin kannanoton vielä. Olen itkenyt viikonlopun elämän epäreiluutta. Minä haluaisin niin kovin toisenkin lapsen, mutta tiedän, että en voi riskeerata omaa henkeäni toiveen takia. Lyydialla on pelissä liikaa. Minulla on pelissä liikaa. Mies, Lyydia, minä itse.
Olen miettinyt sitä, että koska toiveesta täytyy luopua. Ja täytyykö. Minulla on ihana Mies. Meillä on ihana perhe. Meillä on ihana taapero. Silti sydän on surulla verhottu. Joulukuussa meitä piti olla neljä. Piti olla kaksi lasta. En voi sille kaipuulle mitään.
Olemme puhuneet taas myös lahjalapsista ja sijaisvanhemmuudesta. Että jos biologisten lasten suhteen täytyy antaa periksi, niin meille sopisi yksi, kaksi tai kolme. Minä vaan olen itsekäs. Haluaisin kokea vauva-ajan uudestaan. Raskausajan uudestaan. Vaikka tiedän, että se, mitä on ollut ja mitä meillä nyt on, on enemmän kuin monella. Siitä huolimatta.
Pakenen ahdistusta pakkauskaokseen. Meillä on muutto lauantaina. Olen sairaslomalla torstaihin asti, toivon siihen mennessä saavani hallintaan myös tämän ärsyttävän kovan postpunktionaalisen päänsäryn, johon tehoaa vaan ja ainoastaan kylkimakuu ja kokis. Pakkauksen ja taaperon kanssa kohtuullisen haasteellinen yhtälö. Taaperon kuskasin päiväkotiin, jotta pääsen edes välillä pitkäkseni.