selkä, älä petä

Keskiviikkona sain harmillista uutisia. Selän tilanne on mennyt huonommaksi. Nyt siellä on uusi pullistuma ja repeämä. 2017 loukkasin töissä selkäni yhden erityislapsen kanssa. Selkä kuitenkin tuli paremmaksi. Jopa raskaus meni ihan hyvin.

Kyllä minä tiedän, että huono ergonomia on osasyyllinen. Iso sellainen. Kotona siihen on voinut vielä vaikuttaa, töissä ei.

Nyt olen pärjännyt muutaman päivän ilman kipulääkkeitä. Nukkuminen on vaikeaa, en löydä hyvää asentoa. Sohvalla istuminen on vaikeaa. Samoin millä tahansa tuolilla. En saa sukkia jalkaan itse. Lapsen nostaminen tuntuu siltä kuin puukko porautuisi selkärankaan.

Kuitenkin on yksi asia, jota voin tehdä. Ilman kipua. Retkeillä.

Metsäpohja on armollinen. Se on vaihteleva. Pehmeä. Kävelytie tuntuu pahalta, mutta polku taivaalliselta. Mättäät houkuttelevat yhä pidemmälle.

Kävelimme tänään pitkän retken. Selkä oli tyytyväinen. Nyt kotona se purkaa taas kiukkuaan, sähköiskut sinkoilevat nilkkoihin ja pakaroihin. Reilun viikon päästä pitäisi palata töihin. Reilun viikon päästä on aika fysiatrian poliklinikalla. Täällä sentään terveydenhuolto toimii hyvin! Päivystyksestä ja osastostakaan ei ole kuin hyvää kerrottavaa.

Tänään nuotiomakkara kädessä ja kahvikuksa edessä toivoin vain yhtä asiaa: että selkä ei kokonaan pettäisi. Että se kestäisi nämä retket ja metsät ja luonnon, sillä minä en kestä ilman niitä. Niiden kanssa tämä jatkuva kipu on kuitenkin siedettävämpi elää. Ne ovat minun pakopaikkani tästä olosta, rajoitteista, huonoista asennoista. Onneksi ovat.

Ja onneksi muu perhe viihtyy siellä minun kanssani.