lähtöheipat (ja muutama kyynel)

Viime perjantaina oli viimeinen työpäivä päiväkodissa hetkeen. Aamulla sain heti töihin päästyäni muutaman syli-ipanan. Aamupiirillä minut yllätettiin. Minulle oli laitettu tuoli, jonne minut pyydettiin istumaan. Lapset ja aikuiset lauloivat minulle ”Minun ystäväni on kuin villasukka”- laulun. Se on niin liikuttava, että tirautin muutaman haikeuskyyneleen jo siinä kuunnellessani. Lapsille muistutettiin, että perjantai on minun viimeinen päiväni ja kysyttiin, muistavatko, minne minä menen. ”No sinne melekeen 400 kilsan päähän.” ”Susta tulee äiti niille lapsille, jotka ei voi asua kotona tai joilla ei oo äitiä.” ”Sä otat sun miehen ja koiran ja sun auton ja te ajatte sinne ihan väärään suuntaan.” Piirsin Suomen kartan, jonne sijoitin nykypaikan ja tulevan. Todettiin, että kaukana se on – mutta linnuntietä vähän lähempänä. 

Sain lapsilta aivan ihanan kirjan. Jokainen oli piirtänyt oman kuvan ja kirjoittanut siihen jotain. Aikuiset olivat koostaneet ne kansiin. Piirustukset olivat liikuttavia, samoi viestit. Siellä luki mm.”Olet rakas”, ”Tykkään susta”, ”Voisit olla mun äiti”. Lupasin ottaa kirjan ensimmäisenä muuttokuormaan. Sain työkavereilta maailman kauneimmat villasukat ja rakkauslaatikon, jonne jokainen lapsi ja aikuinen oli saanut kertoa, mistä minussa tykkää. Minun kanssani on kiva laulaa, olen hyvä leikkimään avaruushirviö-leikkiä, tykkään syödä kaikkia ruokia, olen todella kaunis, mun sylissä on kiva olla, osaan silittää hyvin nukkumaan, nauran paljon ja kerron höpsöjä juttuja, oon päivä-äiti, osaan jo lukea, mun kanssa on kiva syödä makkaraa, mun hiuksia saa pöllyttää ja se on kivaa. Kimppahalittiin ja sylissä oli tunkua.

Naapuriryhmän naiset vollotuttivat lisää kukkapuskineen. Työkavereita piipahteli ryhmätilassa halimassa ja toivottamassa hyviä jatkoja. Sain lapsilta ihania omia muistamisia. Kortteja, itse maalatun kahvimukin, suklaata, haleja ja lentosuukkoja. Vanhempien kanssakin halattiin, kiitettiin puolin ja toisin hyvästä yhteistyöstä.

Itkuksihan se meni. Loppupäivä oli hyvin tunnepitoinen. Ja sylipainotteinen. Jokainen sai istua sylissä. Jokainen kyllä istuikin. Oli paljon haleja, silityksiä, hymyjä, naurua, itkua ja kiukkuakin. Nokkapokkaa selviteltiin useampaan kertaan ja levottomuutta purettiin ulkoilulla, yhteisleikeillä ja lauluilla. Nukkarissa mietittiin, että miksi pitää lähteä. Ja miksi joku jää. Todettiin myös, että on aika onnekasta, jos on niin paljon rakkaita ja tärkeitä, joita tulee ikävä ja joita kaipaa. Että rakkaus on aika hieno asia maailmassa. On melkoinen etuoikeus saada rakastaa tuota ryhmää ja noita aikuisia. 

Lähtiessäni sain aiheutettua työkavereille hyvät naurut Miehen hakiessa minut kuomukärryn kanssa. Se oli pakattu täyteen muuttokuormaa, mutta huikkasin ikkunasta, että työmateriaalit eivät olisi mahtuneet farmariautoon. 

Onneksi töistä lähdettiin suoraan kohti uutta kotia; sain ährätä muuttokuorman kanssa koko illan. Lopulta olin niin väsynyt, että kaaduin vanhassa kodissa sänkyyn ja nukahdin samantien. 

Nyt olen kesälomalla. Nautin. Koirakin nauttii. Vanha asunto on lähes tyhjä; täällä on enää patjat, kahdet kupit, lautaset, kattila ja paistinpannu, kahvinkeitin, pyyhkeet ja koira. Tänään olen pessyt saunan ja kaikki tyhjät kaapit. Hämmästyin, kun en ole kolmeen päivään kaivannut yhtään astiaa, huonekalua tai oikeastaan mitään. Pärjäämiseen tarvitsee oikeastaan aika vähän. 

Illalla kävin vielä tiimin kanssa kahvilla. Naurettin, juteltiin, oltiin yhdessä. Monta tuntia. Noita naisia minun tulee myös ikävä. Sitä lämpöä, viisautta, välittömyyttä, ystävällisyyttä ja hurttia huumoria. Onneksi saatiin vielä halia. Onneksi koko tiimi pääsi paikalle.

Olen onnekas, kun sain jäädä työlomalle työpaikasta, jossa viihdyin. Joka tuntui omalta paikalta. Sydänjuuriin asti.