rakas, pöhkö koira
Olen välillä maininnutkin, että meillä on koira. Syksyllä 6-vuotias, lähes sata kiloa täyttä rakkautta ja lempeyttä.
Koirulaisella on käsittämätön vainu ja vaisto. Aina, kun olen ollut raskaana, siitä kehkeytyy vaimonvahtija ja hellä huolehtija. Se pöhisee (väärin) parkkeeratuille tyhjille autoille. Traktoreille. Epämääräisen näköisille lumikasoille. Kevytpeitteellä peitetyille puutarhakalusteille. Se nostaa karvojaan pystyyn, jos ei pysty selvittämään, mikä ääni metsästä kuuluu ja työntää sitten minut määrätietoisesti toiseen suuntaan. Se saa ihan ihme spurtteja, loikkii lumessa ja kieppuu hangessa. Kauhoo lunta kitusiinsa näyttäen aivan monnilta. Kirputtaa pehmokoiraansa sellaisella intensiteetillä, että pehmon päätä saa aina välillä paikata.
Se tulee syliin, kun venyttelen. Se tulee oven taakse, kun oksennan vessassa ja välillä kopauttaa tassullaan ovea aivan kuin kysyäkseen, olenko vielä hengissä. Se seuraa keittiöön, sohvalle, nojatuoliin, suihkuun. Välillä se ilmestyy suihkuverhon toiselle puolelle ja juo suihkusta mielestään paremman makuista vettä kuin mitä sen vesikupissa sattuu olemaan. Se käy viereen makaamaan. Antaa tassua. Osaa antaa läpsyn. Kun kysyy, ollaanko kaverit, se lyö kättä päälle. Se vahtii yöllä sängyn päädyssä ja nyt, kun olemme täällä periferiassa työlomailemassa, se tulee minun patjani viereen. Aivan kiinni. Kuorsaa mahdollisimman vähän, jotta saisin unta.
Kävimme äsken lenkillä. Se käveli melkein minun jaloissani kiinni. Kun istuin nojatuoliin, se kävi jalkoihini makaamaan pää kohti ulko-ovea. Välillä ihmisiä kulkee talon ohi. Silloin se pöhisee matalaa pöhinäänsä, että tietävät pysyä poissa, kun Mies on omassa työvuorossaan. Välillä se kääntää päänsä minua kohti, katsoo suurilla ruskeilla salmiakkisilmillään maailman lempeiten ja aivan kuin sanoakseen, että ”minä vahdin, ei hätää”.
Minun mörönsyöttini. Unieni pelastaja. Aikoinaanhan rupesin vuosikausien univaikeuksieni jälkeen nukkumaan kunnolla, kun koira muutti Miehen jälkeen meille. Uskollinen kaverini, lenkittäjä. Huolten poistaja. Lempeä hoitaja. Niin käsittämättömän rakas, kirsusta hännänpäähän!
Joka päivä on helliä hetkiä. Koiruus tulee luokse, painaa pään syliin ja pyytää rapsutuksia häntä heiluen. Joka päivä on myös hiljaista luopumista. Koirulaisella on krooninen munuaistulehdus, johon hoitona on loppuelämän antibioottihoito. Tiedämme Miehen kanssa molemmat, että enää ei puhuta vuosista. Puhuttaisiin edes vuodesta! Miten toivoisin, että vauva voisi tavata koirulaisen ja koirulainen vauvan, jota hän on vahtinut tämän ensimmäisistä viikoista saakka (koiran käytöksestä huomasi myös, että olen raskaana).
Joka päivä tuon maailman kilteimmän, viisaimman ja lempeimmän jätin kanssa on myös kiitosaihe. Olen onnellinen, että meillä asuu juuri tämä kuolakone, joka silmillään näkee minun sieluuni saakka. Istuu viereen, urahtaa matalasti ja kallistaa päätään. Kertoo koko olemuksellaan: ”minä suojelen sinua kaikelta”.