säikähdys
Eilen oli ihan normaali työpäivä. Ulkoilua, laululeikkejä ja höpsöjä juttuja. Sitten, kesken kaiken, todella raju konflikti ja sen seurauksena kipeät, kipeät supistukset. Minä pöljänä ajattelin niiden helpottavan nukkarissa. Eivät helpottaneet. Makasin lattialla jalat koholla ja luin satuja. Nukkarin jälkeen kipu tuntui kovenevan, itku tuli kahvihuoneessa.
Paniikkisoitto äitipolille, miehelle ja sen jälkeen ambulanssin tilaaminen.
Ambulanssi tulikin äkkiä. Nainen vasemmalle kyljelleen, tippa käteen ja pillit vinkuen kohti synnytysvastaanottoa. Ikinä en olen niin näyttävästi lähtenyt töistä.
Täytyy antaa täydet pisteet ensihoitajien ammattitaidolle. He rauhoittelivat, kuulostelivat, pysyivät rauhallisina ja toimivat hellästi. Minut kohdattiin hätääntyneenä naisena käsittämättömän lempeästi. Matka meni nopeasti.
Ironisesti supistelu hellitti kilometri ennen päivystystä.
Sairaalassa ultrattiin, todettiin kaiken olevan onneksi kunnossa. Kohdunsuu oli lyhentynyt sentin viime viikosta. Vauva protestoi kaikkiin tutkimuksiin voimakkaasti potkimalla. Kohtu oli kuulemma saanut sen verran kovaa kohtelua, että ei ihmekään. Sain sairaslomaa loppupäivän ja tämän päivän.
Illalla supistuksia tuli vielä muutamia kertoja. Yön vauva oli todella levoton, mylläsi ja potki menemään. Rauhoittui käden alle ja matalaan hyräilyyn kuitenkin ajoittain.
Tänään olen ottanut rennosti. Olemme Koiran kanssa järjestelleet vauvan hyllyä ja viikanneet vaatteita. Koira on nuuhkinut jokaisen vuorollaan ja seurannut herkeämättä jokaista liikettäni. Ihana apuri. Olen myös aktiivisesti selvittänyt aikaistetun äitiysloman alkamista. Kesälomaan ei ole montaa viikkoa, selviän sinne joko helpommassa (omassa) ryhmässä tai sairaslomalla. Kesäloman jälkeen en enää palaakaan töihin, vaan keskityn hellimään vatsaa ja vauvaa sekä järkkäilemään kotia vauvan tulolle.
Olen helpottunut, että selvittiin säikähdyksellä. En voi kuitenkaan olla miettimättä sitä, että mitä ihmettä on tapahtunut viimeisten kymmenen vuoden aikana. Minne on hävinnyt toisen ihmisen kunnioittaminen? Koskemattomuus? Käskyjen noudattaminen? Tuntuu olevan ihan ok, että lapsi lyö ja potkii ja läpsii vanhempiaan. Ei se ole. Ketään ei saa lyödä, olipa kuinka pieni tai kiukkuinen tahansa!
Päiväkodissa väkivallan (kyllä, se on fyysistä väkivaltaa) suhteen on nollatoleranssi. Silti me vastaanotamme potkuja, lyöntejä ja puraisuja päivittäin. Sitten, kun lapsen käytöstä rajoittaa, saa vastaukseksi: ”Ihan sama” tai ” Mitä välii”. Monen lapsen pettymyksensietokyky on täysi nolla. Kuitenkin vanhemman tehtävä on opettaa lasta sietämään pettymyksiä ja hillitsemään kiukkuaan niin, ettei keneenkään käydä käsiksi. Myös itsesäätelytaitoihin pohja on opittava kotona, vanhemman ohjauksella ja esimerkillä. Ei ole eikä saa olla ihan sama, lyötkö vai potkitko. Se on aina väärin. Lapsi ei mene rikki siitä, että häntä rajoittaa tai hän joutuu pettymään. Pikemminkin siitä, ettei hän tiedä, mitä saa ja voi tai ei saa tehdä.
Sairaalasta kotiin tullessa puhuttiin Miehen kanssa meistä. Ensimmäinen sääntö meidän perheessämme tulee olemaan vauvalle hänen kasvaessaan se, että ketään ei lyödä. Ei, vaikka olisi kuinka pieni.
Muuten, Pienellä on nyt nimi. Rakenneultrassa hän istui niin tiiviisti risti-istunnassa, että satavarmaa veikkausta emme saaneet. Valitsimmekin sitten nimet sekä tytölle että pojalle. Nimet löytyvät meidän kummankin sukupuista ja linkittyvät sekä meille tärkeään luontoon että arvomaailmamme. Ja aikaa tähän lopulta meni arviolta viisi minuuttia!