en halua äitikisaan!
Sairaslomalla on ollut aikaa tutustua erilaisiin äitiryhmiin. No, ehkä olisi ollut yhtä viisasta pysytellä niistä erossa kuin olla googlaamatta oireita.
En ymmärrä naisten sielunelämää. Missä vaiheessa naiseudesta, äitiydestä tai vanhemmuudesta tuli kilpailua? Muistan jo ala-asteelta karun erottelun: ne, joilla oli alkanut menkat tai ne, jotka olivat jo pussanneet poikaa. Yläasteella rajoja vedettiin sen suhteen, kuka seurusteli ja kuka ei tai kuka oli vetänyt perseet ja kuka ei. Lukiossa olivat he, jotka olivat jo kihloissa ja ammattikorkeassa perheelliset versus perheettömät.
Tuttavapiirissäkin on ollut rajanvetoa siinä, kuka on sinkku ja kuka varattu, kenellä on vain poikia tai tyttöjä, kuka opiskelee pisimmälle, matkustaa aktiivisimmin, kenen kodissa on kalleimmat astiastot tai kuka vaihtaa sisustusta puolivuosittain. Kai se kuuluu ihmisluontoon. Nyt, kun harjoittelen äitiyteen ja yritän valmistautua siihen, se kilpailuhenkisyys vituttaa vaan entistä enemmän.
Tulin lynkatuksi heti, kun kysyin synnytyspelkoneuvoja. Minulle toitotettiin suunnitellun sektion autuutta, naisen oikeutta päättää omasta vartalostaan ja sitä, että sektio on ainut turvallinen tapa saattaa lapsi hengissä ja hyvinvoivana maailmaan. Alatiesynnytys olisi pahinta, mihin voisin syntyvän lapseni pakottaa ja sektiota tarjottiin ainoana oikeana vaihtoehtona. No, kohdallani alatiesynnytys lähtökohtaisesti on turvallisempi, koska emboliariski ja kehon huono toipuminen leikkauksista ylipäätään.
Tämän jälkeen tulin lynkatuksi, kun kysyin hyviä kipulääkeneuvoja. Ettäkö en meinaa synnyttää luomuna?! Siis hyödyntää synnytyslaulua, gua sha-kampaa, allasta, aqua-rakkuloita? Että enkö ole kiinnostunut kokemaan maailman luonnollisinta asiaa luonnollisesti? Että enkö välitä vauvalle aiheutuvista vaaratilanteista epiduraalin tai muiden lääkkeiden suhteen? Myönnän, että epiduraalin supistuksia hidastava vaikutus huolettaa. Fibromyalgikkona todella matalalla kipukynnyksellä minua ei kuitenkaan viehätä se, että makaan täysin kivusta lamaantuneena enkä pysty mihinkään. Kipu ei jalosta, ei varmaankaan synnytyskipukaan. Allasta meidän keskussairaalassa ei tällä hetkellä ole, ei myöskään ilokaasua eikä joogaliinoja, joista viimeistä olisin halunnutkin kokeilla.
Sitten erehdyin kysymään pulloruokinnasta. Ihan siksi, että haluan varautua siihen. Endometrioosi on lehahtanut keskenmenojen jälkeen seuraavana päivänä tai muutaman päivän sisään niin kovana, että minut on joko kannettu päivystykseen tai viety sinne ambulanssilla. Kivut ovat vaatineet tujut kipulääkkeet ja kovilla annoksilla. Tiedän, etten esimerkiksi opioidilääkityksellä voisi imettää. Ratkaisuehdotus imetyksen puolestapuhujalta: olisin vähemmän itsekäs ja keskittyisin luomaan vauvalle hyvän alun rintamaidolla. Vauva kun jäisi ilman rinnan tuomaa perusturvaa ja läheisyyttä ei voisi ikinä millään korvata. Ja kysyttäessä mielipidettäni imetyksestä sain sen kertomisen jälkeen napakan infoiskun imetyksen tärkeydestä kouluikään asti. (Kysyin myös sitä, mitä sitten, jos maito ei nousekaan.. ohje imettää sinnikkäästi vaikka nännit verillä huutava vauva rinnalla sai Miehen ja minut pakkaamaan sekä tuttipullon että korvikkeita sairaalakassiin.)
No tästä päästäänkin nukkumisen kautta töihinpaluuseen. Olemme ajatelleet nukuttaa vauvaa omassa sängyssään meidän sänkymme vieressä. Siis ei perhepetiä! Ei läheisyyttä, ihokontaktia, hermoston vahvistumista. Vähintäänkin väärä päätös. Vauva kuitenkin nukkuu meidän makkarissa ensimmäiset vuodet, on ihan takuulla paljon sylissä ja saattaa nukahtaa myös kainaloon..
Ajattelimme jakaa vanhempainvapaan. Minä olen huhtikuun alkuun kotona, Mies siitä loppukesään. Mies haluaa myös mahdollisuuden olla vauvan kanssa kotona ja me ajattelemme, että hän on huoltajana ja vanhempana minun kanssani tasavertainen. Kauhisteltu on sitä, että imetys loppuu vauvan ollessa puolivuotias. No, ajattelin imettää kuitenkin töiden aloituksen jälkeenkin. Mies voi ihan hyvin antaa pumpattuja maitoa pullosta minun ollessani töissä. Vauva saisi rintamaitoa aamulla ja illallakin. Kauhisteltu on sitä, että minä jättäisin lapsen isän hoiviin. Kun äiti on kuitenkin se ensisijainen hoivaava. Onko? Yhtä lailla isä on tärkeä. Yhtä lailla isällä on oikeus muodostaa kiintymyssuhde lapseensa. Mutta äidin paikka on kotona! Lapsentahtisuus kuulemma kärsii.
Onhan näitä vielä lisää! Kestovaipat vai kertikset. Vaatteet luomupuuvillaa vai puuvillaa. Sormiruokaa vai lusikka. Pullo vai hörppyytys. Vessaviestintä, kysytty lupa vaihtaa vaippa tai pestä pylly. Värikylvyt, vauvamuskarit. Neuvottelu vai rajat. Selkeä päivärytmi vai lapsentahtisuus. Kantoliinassa, repussa vai kainalossa. Kaupan sosetta vai itse kerättyä, keitettyä ja soseutettua. Tutta vai Gugguu. Kengät vai Stonzit. Kierrätetty vaatteet vai kalliilla ostetut. Asia kuin asia, niin kaikesta näköjään voi saada aikaiseksi vertailun, kilpailun ja paremmuuspyrkimykset.
Välillä ahdistaa niin, että alkaa supistaa ihan pelkästä stressistä. En halua kisailla. Haluan tulla äidiksi. Kasvaa äitiyteen ilman mitään helkkarin määreitä, vaateita tai pakkoja. Ja jotenkin naiivisti haluan uskoa, että huolimatta netin/tuttavapiirin hengästyttävistä kokemuksista se on mahdollista.
Taidan mennä pomppimaan jumppapallolle, josko se edistäisi Pienen pyrkimyksiä tulla ulos maailmaan. Supistukset ovat päivittäisiä, kipeitä ja kovia, mutta mitään ei ole vielä tapahtunut. Katsotaan vaan, niin joudumme käynnistykseen. Siihen, joka ei ole ”oikea synnytys” ja vauvalle vähintäänkin loukkaavaa, kun emme siinä tapauksessa anna synnytyksenkään edetä lapsentahtisesti..