en mitään, en ketään
Heräsin yöllä vessaan niin kuin noin keskimäärin viidesti joka yö muutenkin. Koti oli aivan hiljainen. Koiruus kuorsasi tyytyväisenä omalla pedillään, näki unia kaiketi ihanasta nartusta ja juoksulenkistä niityllä, sen verran kovasti kävivät tassut ja kurkusta kuului intovinkunaa. Istuin hetken sohvalla ja katselin nukkuvaa koiraa. Tyyppiä, joka päivästä toiseen on mulla täällä seurana. Istuu vessan oven takana. Avaa itsenäisesti (!) kodinhoitohuoneen ja suihkuhuoneen oven ja tulee vaan tsekkaamaan, miten hiustenpesu sujuu tökkäämällä kylmän kirsun pakaraan tai takareiteen. (No, saattaa elää toivossa saada kylmää vettä suoraan hanasta..) Tyyppiä, joka nuuhkii kaikki vauvanvaatteet läpi ennen niiden pesua ja seuraa silmä tarkkana, kun minä silitän ja viikkaan. Tyyppiä, joka muina koirina tulee peesiin, viereen, painaa päänsä syliin, nuuhkii mahaa, pyytää rapsuja ja haleja.
Menin takaisin makuuhuoneeseen. Mies oli myös täydessä unessa. Oli niin täynnä levollisuutta, tyyneyttä, hellyyttä ja rakkautta nukkuessaankin. Komea Mies. Ihana kalju, pieni parta. Maailman turvallisimmat kädet peiton päällä. Käperryin viereen. Katselin. Miten voi olla mahdollista, että kaikkien kipeiden vuosien jälkeen saan olla tässä? Miten voi olla todellista, että voin mennä nukkumaan ilman jatkuvaa jännittämistä, pelkoa, varuillaan oloa? Käpertyä vaan viereen ilman painajaisia, ilman takaumia. Ilman kyyneleitä tai ilman kiukkua. Miten voi olla mahdollista, että silloisen elämän kaikkein suurimmassa sumussa eteen tupsahtaa ihminen, joka valollaan, läsnäolollaan ja olemuksellaan räjäyttää rikki kaikki väärät ajatusmallit, turvattomuuden vankilan, pelon kahleet? Ei tuomitse, ei syytä. Ymmärtää, lohduttaa, kulkee vierellä. Pitää huolta.On ollut ja on mun majakka.
Unensa läpi Mies havahtui hieman siihen, että tulin. Hän kääntyi unissaan minuun päin, laski kätensä hellästi vatsakummulle ja silitti. Minua. Meitä. Vauva vastasi kääntämällä peppuaan silityksen suuntaan, aivan kuin käpertyen ison, turvallisen kämmenen alle.
Siinä, aamuyön hämärässä, olin niin tavattoman onnellinen.
En rakasta mitään, en ketään niin kuin näitä mun tyyppejä. Yhtä olohuoneessa, yhtä vieressä pedissä ja yhtä mahassa.