en tiennyt

En tiennyt, millaista tämä olisi. Äitiys. En, vaikka niin monta kertaa oltiin odottamassa. Se oli kuitenkin niin erilaista. Kuin heikko häivähdys todellisuudesta. 

En tiennyt, mille tuntuu odottaa viimeisillään, tuskastua turvonneita jalkoja ja ärsyyntyä jatkuvista supistuksista. Tai millaista on olla käynnistyksessä, jännittää ja toivoa tilanteen kehittymistä. 

En osannut kuvitella, mille synnytyspoltot tuntuvat. Ne olivat keskenmenon yhteydessä koettuihin monin verroin kovempia. 

En tiennyt, millainen maraton synnytys on tai että ponnistusvaihe voi olla koko prosessin helpoin osio. En tiennyt, miten hyvälle tuntui se, kun Mies piti olkapäistä kiinni, oli vieressä koko matkani odottajasta äidiksi tullen samalla itse isäksi. 

En tiennyt, mille tuntuu saada elävä vauva syliin. Silittää syntymästä märkiä hiuksia, laskea sormia ja varpaita, hivellä uutukaista ihoa, nenänpäätä, korvanlehtiä. Nähdä vauva ensimmäistä kertaa silmästä silmään, tulla nähdyksi sielun syvintä pohjukkaa myöten niin tutulla katseella. Tietää ensi hetkestä, että tämä on minun, meidän. Niin tuttu hiuksista varpaisiin, samalla niin uusi, outo, tuntematon. 

En tiennyt, millainen haaste imetys olisi. Tai että se voi mennä niin pieleen. Tai että lapseni kasvaisi korvikkeen turvin. 

En tiennyt, mille tuntuu valvoa yö toisensa perään heijaten huutavaa vauvaa, enkä osannut kuvitella sitä epätoivoa tai riittämättömyyttä, mitä vanhempana voi kokea. Tai sitä kiitollisuutta ja iloa, kun vauvan huudolle löytyy syy ja hoito. 

Luulin, että menettämisen pelko häviäisi sillä hetkellä, kun vauva saapui maailmaan, mutta ei se hävinnyt. Se seuraa edelleen, verhoutuneena huoleen ja epävarmuuteen siitä, mitä vuodet eteen tuovat. Se on erilaista, mutta edelleen olemassa eikä ehkä ikinä poistukaan.

En tiennyt, mille tuntuu pitää kiinni pienestä kehosta, jota yritetään nesteyttää tipalla. Tai millaisena fyysisenä kipuna vanhempi voi tuntea lapsen kivun. En osannut myöskään kuvitella, miten vaikeaa olisi nukkua erossa muusta perheestä, vauvasta ja Miehestä. Ja Miehestä puheen ollen - mainiot aikomukset vahvistaa parisuhdetta valuvat välillä viemäriin, kun lähinnä vaan ketuttaa (silloin, kun vauva on huutanut koko päivän ja kukkunut yön ja toinen vaan nukkuu, vaikka voisi vaihtaa vaipat tai lämmittää maidon) ja tekisi mieli lähettää toinen menolipulla Etelämantereelle. Onneksi kumpikin ymmärrämme, että tällä hetkellä voi välillä olla tiukkaa. Tämä hetki on vaan hetki. Huominen voi olla jo helpompi. Ensi viikolla voimme jopa ehtiä kahville. Enpä muuten ollut ajatellut sitäkään, mikä paratiisi Prisma voi olla. Olemme saaneet vauvan muutaman kerran päiväunille kummeilleen ja suunnanneet viettämään laatuparisuhdeaikaa Prisman käytävillä kurvaillen. 

En osannut kuvitella sitä huolta, kipua ja kärsimystä, mitä syntymä toisi tullessaan. Enkä sen ilon syvyyttä, mitä elän. Sitä iloa ja onnea, mikä tulee oman vauvan läsnäolosta. Virneistä ja hymyistä. Jokelluksesta. Pienistä sormista, jotka tarttuvat kiinni. Pienistä varpaista, jotka potkivat ilmaa ja tökkivät aamulla hereille. 

Kasvattajana en osannut aavistaa, mille tuntuu seurata oman lapsen kasvua ja kehitystä tunti tunnilta, päivä päivältä. Kokea ylpeyttä uuden oppimisesta ja innostuksesta kohdata uusi päivä täynnä mahdollisuuksia. Riemuita röyhystä, pierusta, pissasta, kääntymisestä ja sormien viemisestä suuhun. Olla rehellisesti sanottuna ihan kuutamolla ja aivan pihalla, kun ei ole tullut opiskeltua vauvaa eikä vauva vielä puhu suomea emmekä aina ymmärrä toisiamme. Miten helppoa olisi, jos olisi joku oman lapsen manuaali! Lohdullista kuitenkin on se, että me molemmat olemme tässä ekaa kertaa. Ei vauvakaan tiedä, miten aina kuuluisi toimia. Lohduttaudun myös sillä, että äitiys ei ole kilpailu. Minä yritän parhaani. Minä olen riittävän hyvä äiti omalle lapselleni.

En osannut odottaa, mille äitiys tuntuu. Ja nyt olen nähnyt siitä vasta alkumetrit. Olen niistä kiitollinen. Minä olen matkalla. Ihanalla, välillä raskaallakin. Mielenkiintoisella, ihmeitä täynnä olevalla polulla.

Olen kuunnellut alla olevaa laulua usein. Elän sitä todeksi joka päivä. 

"Niin äiti lastaan tuudittaa

Hellimmin käsivarsillaan

Ja haluaa, tahtoo elämän opettaa Kyynelillään kostuttaa sen maan

Jolla lapsensa hiljaa kasvaa saa

Yön syliin hiuksiaan silittää

Ja jättää uneen lämpimään

Kuiskaa näin:

Kiitän Luojaani sinusta

Kiitän Luojaani sinusta

Kiitän päivistä

Kiitän hetkistä

Valvotuista öistä

Kiitän sydämen retkistä, syleilyistä, noista rakkauden töistä"

Kommentoi