ensimmäinen äitienpäivä, jolloin ei itkettänyt

Äitienpäivä on vuosia ollut yksi vuoden vaikeimmista päivistä. 

Viime vuonna Mies vei minut päivää pakoon, rotkoretkelle tuulettumaan ja tuulettamaan ajatuksia sekä kipeistä kipeintä sydäntä.
 
En olisi arvannut, että viime vuoden äitienpäivästä tähän päivään taivaslapsia tulisi yksi lisää. 
 
En olisi arvannut sitäkään, että tänä äitienpäivänä ahdistus on pienempi, siedettävämpi ja helpompi kantaa. Että ikävän ja kaipauksen yllä soi vahvemmin kuin koskaan toivon hellä sävel, joka antaa hennon lupauksen tulevasta, jostain käsittämättömän ihanasta ja kauniista. 
 
Unelma, toive äitiydestä ei koskaan kuollutkaan. Ei, vaikka syksyllä olin valmis luovuttamaan. 
Tämä polku tähän – en vaihtaisi sitä. Tottakai kaipaan jokaista menetettyä! Kaipaan, ikävöin. Ei se ikinä häviä. Lapsettomuus on saanut minun sydämeni auki näkemään sitä, mikä pysyy silmiltä piilossa.
 
Menetykset ovat osa minua, meitä, meidän historiaamme. Ne eivät kuitenkaan määritä sitä, mitä kaunista ja ihmeellistä voi olla tulossa. Jotain, mitä vuosi sitten olisi ollut vaikea uskoa. 
 
Ja tänään minä uskon vahvemmin kuin aikoihin: elämä kantaa.