g11, p0

”Kovin monella ei lue näin neuvolakortissa”, sanoi terveydenhoitaja eilen.

Ei lue. Hyvä niin. Siinä ei ole mitään tavoiteltavaa tai ylipäätään mitään hyvää. Se on minun elämäni surullisin rivi. 

G11, p0. Yksitoista raskautta, nolla vauvaa. Eilen doupattavana ollessani sairaanhoitaja kyseli, onko ensimmäinen raskaus, kun olen niin voipunut. Kuullessaan, monesko raskaus on kyseessä, hän meni hiljaiseksi. 

Minäkin menin.

Illallakin olin hiljainen. Aamulla luin neuvolan papereita. En uskalla lukea odotuskirjaa pidemmälle kuin millä viikolla nyt ollaan. Pelko on kuitenkin koko ajan läsnä.

Aamulla ei ollut pahoinvointia, tuli itku. Paniikki siitä, että tässä tämäkin nyt sitten oli. Ei ole vuotoa, normaalin rajoissa olevaa tuntemusta alavatsassa vaan. Silti pelottaa. Jokaisella vessakäynnillä pitää tarkistaa, ettei vuoda. Ettei ole tuhrua. Jokainen väänne triggeröi ensin paniikin ja vasta sitten järjen. 

Miten antaisin mitä vaan, että saisin tuon rivin muutettua muotoon g11, p1. Ihan mitä vaan. Elävästä pienestä. Elävästä ihmeestä. 

Tämän raskauden alku oli ihme. Emme edes yrittäneet. Piti suunnitella pakastettujen munasolujen käyttöä nyt keväällä. Ja sitten kohdussa olikin pieni tyyppi, elinvoimaisella sykkeellä hämmästyttäen sekä minut, lääkärin että kätilön. Lääkäri onnitteli ihmeestä. 

Saisinko pitää tämän ihmeen? Loppuun saakka?