hiipien

Viime viikko oli yksi elämäni vaikeimmista. Ja kuitenkin olen niin äärettömän kiitollinen siitä, että en joutunut kaavintaan, vaan sain itse synnyttää Pienen.

Ehkä suru on helpompi kantaa, kun on saanut pitää Pientä kädessään. Katsoa, silittää, jutella viimeiset sanat ennen luovuttamista pois. 

Minua harmittaa se, että Miehellä tätä mahdollisuutta ei ollut. 

Kotiuduin sairaalasta viikko sitten sunnuntaina. Maanantain olimme sylikkäin, itkimme koko päivän. Vuorotahtiin toinen lohdutti toista. Silitti. Suukotti. Peruin sovitut labrat ja sokerirasituksen. Sovitut neuvolat. Tuntui niin vaikealle sanoa, että meillä ei enää ole vauvaa. Maanantai-iltana käytiin päivystyksessä hakemassa kahdet antibiootit alkavaan kohtutulehdukseen. 

Tiistain ja keskiviikon Mies oli jo töissä. Koira piti seuraa, ei jättänyt hetkeksikään yksin. Se seurasi vessaan ja saattoi sänkyyn ja makasi vahdissa sängyn vieressä. Heilutti häntää, laski päänsä viereen ja vaan katseli lempeästi.

Vähitellen kivut muuttuivat kovemmiksi, lopulta ne olivat niin helvetilliset, etten päässyt sängystä ylös ilman huutoitkua. Yritys päästä omaan autoon oli katastrofi. Kiljuin kivusta pihassa. Mies talutti sisään ja soitimme ambulanssin. Ambulanssiin päästiin hitaasti, pedille menin huudon kanssa. Onneksi sain samantien kanyylin ja sitä kautta kipulääkettä.

Sairaalassa tutkittiin ja koska labrat olivat puhtaat, päädyttiin siihen, että kipu on lihasperäistä. Minulle järjestyi paikka päivystysosastolta. 

Homeallergia voi olla pääsääntöisesti elämää rajoittava, mutta tällä viikolla se on ollut taas siunaus. Meidän keskussairaalassa, kuten niin monessa muussakin, naistentaudit on yhdistetty synnytysosastoon. Minulle kaavailtiin keskenmenon tapahduttua huonetta ensin synnytysosastolta, luvattiin mahdollisesti sellainen huone, jossa olisi pian kotiutuva synnyttäjä. Että minun olisi pitänyt synnyttää oma, kuollut Pieneni samassa huoneessa juuri äidiksi tulleen kanssa! Kuulla maailman ihaninta ääntä, vastasyntyneen itkua, samalla kun oma kohtuni tyhjenisi lopullisesti toivosta ja elämästä. Olla osastolla se, jolla ei ole iloa eikä toivoa. Olla äiti ilman lasta. 

Sillä, että mielestäni tuo on henkistä väkivaltaa ja niin perusteellisen väärin, ei ollut merkitystä. Sillä, että en kestä sen osaston sisäilmaa, oli. Tälläkin kertaa sain oman huoneen. Kipua hoidettiin tehokkaasti.

Kivun syyksi paljastui lantionpohjan lihasten totaalinen jumi. Gyne konsultoi kirurgia, joka totesi, että kohdun kasvu oli ehtinyt jo vaikuttaa lantioon ja lihaksiin ja kun kohtu äkisti tyhjeni, lihakset eivät pysyneet matkassa. Myös kohtu aristi edelleen.

Kipulääkkeillä pysyin vähitellen liikkumaan enemmän. Käymään yksin suihkussa. Ja Miehen kanssa käsi kädessä kävelyllä kahviossa.

Iltaisin ja öisin ahdistus iski hyökyaaltona. Ihanat yöhoitajat jaksoivat vaan istua vierellä hetken. 

Perjantaina tapasimme psykiatrisen sairaanhoitajan. Synnytysvastaanotossa lauantaina kätilö kysyi, oliko ollut puhetta tuesta. Ei ollut. Ei ikinä ole ollut. On vaan sanottu, että uutta yritystä vaan. Että kyllä se siitä. Kätilö oli vahvasti sitä mieltä, että apua ja tukea pitäisi saada, viimeistään nyt. Ja niin se sitten järjestyikin. Koska olin edelleen sairaalassa ja koska olin omassa huoneessa, sairaanhoitaja tulikin sinne. Puolentoista tunnin aikana itkettiin paljon. Kyseenalaistettiin keskenmenon kohdanneen hoitopolun toimivuutta ja kohtaamista. Puhuttiin absurdeista hoitokäytönnöistä ja henkisen tuen puutteesta. Meille luvattiin, että viestimme viedään eteenpäin. Toivottavasti se auttaisi meidän jälkeemme hoitoon joutuvia.

Perjantaina alkuillasta pääsin kotiin. Hiljaa hipsutellen. Autohallissa tuli lohduton itku. Viereiseen autoon pakattiin vastasyntynyt, joka sai lähteä perheensä kanssa kotiin. Meidän automne oli tyhjä. Meidän sylimme on tyhjä.

Viikonlopun hipsuttelin. Sain kainalohoitoa. Näin muutamaa rakasta ystävää lauantaina. Eilen jaksoin ensimmäistä kertaa viikkoon käydä pienellä kävelyllä koiran kanssa ja kaupassa. 

Maailma ympärillä jatkaa kulkuaan. 

Minun maailmani, tai meidän, tuntuu nyrjähtäneen liitoksiltaan. Itku tulee yllättäen kaupan vaippahyllyllä. Vessassa. Sohvalla. Se ravistaa sielua ja hetken tuntuu siltä, että tukehdun.

En tukehdu. Kipu loppuu, joskus. Tai sen terävin kärki leikkaantuu pois. Jomottava arpi ei ikinä parane. Se muistuttaa aina menetyksestä. Siitä, mitä olisi voinut olla. 

Minä hiivin, me hiivimme eteenpäin. Rakastaen vahvemmin. Täydemmin. Luottamuksessa siitä, että me pääsemme eteenpäin. Sillä menetyksistä ei selvitä. Niiden kanssa voi oppia elämään ja niitä voi oppia sietämään, mutta niistä ei selvitä.