hyvästien aika

Arkielämässä on ollut vilkasta. Niin vilkasta, että täällä on tullut oltua vähän.

Arkeen on mahtunut konmaritusta, pakkausta, muuttokuormia pikkuautolla täältä 85km pohjoiseen, urbaanille ”kesäasunnolle” ja takaisin. Täällä vanhassa kodissa on käytännössä enää huonekalut ja nekin lähtee lauantaina. Sitten 28.2 on edessä muutto uudelle paikkakunnalle, uuteen kotiin. Ja siitä alkaa seikkailu! Sijaisvanhemmuusseikkailu. 

Töissä on kyynelehditty ja halittu. Saatu kiitoksia ja ihania piirustuksia, kunnon itkukiukkuraivareita (lapsilta) ja itse tehtyjä aarteita muistoksi. On silitetty nukkarissa yläpediltä hellästi varastoon, ettei ”sulle tuu niin kova ikävä meitä”.

Ensi viikko on viimeinen työviikko. Vielä on kirjattava havainnointilomakkeita ja vasuja, istuttava 3 vasun tarkistusta ja 2 yhteistyöpalaveria, vietettävä laskiaisriehaa, villasukkaluisteltava ystävänpäivän rusettiluisteluita, järjestettävä merirosvoseikkailupäivä ja tutustuttava tunnetaito-ohjelman seuraavaan tyyppiin. On haliheippoja lapsille ja työkamuille, virallisempia heippoja vanhemmille. Ystäville täällä ja naapureille. Lisäksi on opiskelijan näyttöviikko ja perjantaina viimeisen päivän kunniaksi myös näytön arviointi. Huh. Pitää varata kahvia ja nessuja, paljon nessuja. Minä inhoan hyvästejä, itken yleensä aina. Olen yrittänyt opetella ajattelemaan, että hyvästien kohteesta on tullut merkityksellinen, jos lähtiessä tulee ikävä. Silloin olen onnistunut pääsemään ja päästämään lähelle, sydämeen saakka. 

Onneksi saan jäädä perjantaina kesälomalle, olen 8 pv lomalla. Tai siis tapaan sisaruksia, niiden lapsia, ystäviä, kummilapsia ja vanhempiani. Välimatka uudelle kotipaikkakunnalle on niin pitkä, että emme enää näe viikottain, saati kuukausittain.

Haikeaa ajatella töiden loppua täällä. Erottautumista toimivasta, hyvästä yhteisöstä. Samalla odotan jo innolla tulevaa. Sitä, että saan ilmoittaa ammattinimikkeekseni ’äiti’.