ihana ihmetyttö
Meidän pieni rakas ihmetyttömme on ollut nyt pidempään sylissäni kuin kohdussa. Aikamoista.
Viime kesänä yritin pärjätä supistusten kanssa ja pelkäsin sitä, että synnytys alkaa liian aikaisin.
Tänä kesänä juoksen pitkin kotia vauhdilla viuhtovan vauvan perässä. Keinutan pihakeinussa, istun vieressä hiekkalaatikolla ja opetan toivomaan hyviä kakkuja. Annan ruokapöydässä oman banaanin ja katson, miten hienosti hän sen itse syö (ja välillä muussaa käsissään levittäen sen muusin kasvoilleen, hiuksiinsa, vaatteisiin). Huokaan vessassa hänen istuessaan bumbossa sen hetken, että saan pissiä rauhassa tai käydessäni kahden minuutin hiustenpesusuihkussa (jonka aikana ehdin yleensä laulaa Nalle Puhin sadelaulun, Pisaralaulun ja lorutella yhden sadeaiheisen lorun). Syön lounaani lähes lämpimänä hänen lukiessaan kirjaa tai popsiessaan talk muruja. Ahtaudun hissiin vaunujen ja koiran kanssa, lenkkeilen kummallekin jutellen ja kumpaakin kannustaen. Käyn kaupassa ja kahvilla suvereenisti kakkaa hiuksissa, hupparissa, verkkareissa ja hiuslenkissä (enkä ymmärrä, miten se on päätynyt sinne!). Vaihdan vaipat moottoritien levikkeellä taivasalla lennossa ja valmistan korvikkeen tärisevän auton takapenkillä. Ihmettelen hänen temperamenttiaan ja lohduttaudun yhä uudestaan kumminsa sanoista: ”Ei Lyydia siinä muuten olis jos ei ois niin paljon temperamenttia ja Jumalan tahtoa. ❤️” Niin. Hän oli päättänyt saapua meidän luoksemme, näin uskon.
Tänä kesänä luen hänen kanssaan äänikirjoja, laulan hänet uneen samoilla unilauluilla, millä minut on laulettu pienenä uneen. Harjaan hiuksia, jotka eivät enää ole pikimustat vaan vaaleat ja laitan niihin pinniä, teen saparoita ja pieniä lettejä. Puen sukan jalkaan sadatta kertaa ja nauran ääneen, kun se taas lähtee salamannopeasti siitä pois ja suoraan suuhun tytön nauraessa samalla hilpeästi. Pesen pyykkiä taas tänään, sillä polvissa näkyvät ruoholaikut, reisissä ruokalista, bodyssä lutattu maissinaksu ja tyynyliinassa ulos purskutettu maito. Niitä kuivumaan ripustaessani hymyilen. Tämä arki on sitä, mitä niin pitkään toivoin ja kaipasin. Tämä on juuri sitä niskakakkoineen, yövalvomisineen, silmään osuneine nostopukluineen ja kiukkuraivareineen. Tämä on juuri sitä hampaattomine hymyineen, poskelle annettuine märkine pusuineen, kaulalle kiertyvine pulleine käsivarsineen. Juuri sitä sydänjuuria myöten vavisuttavaa rakkautta, iloa, onnea, huolta. Onnea. Rakkautta. Ehdotonta, hyväksyvää, rohkaisevaa, kannustavaa rakkautta. 
Ihana, välillä kamala ja rasittava vauva-arki.
Elämäni yhden suurimman ihmeen ja rakkauden kanssa.