ikävä

Syksyllä olin jotenkin niin innostunut raskaudesta, että kirjauduin yhdelle sivustolle, jossa saa raskausviikottain materiaalia odotuksesta. Leikkauksen jälkeen en muistanut tai jaksanut sitä jäsenyyttä katkaista. 

Nyt alkaisi 20.viikko. Jos kaikki ei taas olisi mennyt pieleen.

Puhelimen kalenteriin oli jäänyt myös sovitut neuvola-ajat, ultra ja viikkomerkinnät. Niiden lukeminen tuntuu välillä veitseltä avohaavassa. Ne muistuttavat siitä, mitä olisi voinut olla. Mitä meillä voisi olla nyt – raskaus puolivälissä. Kalenterin välistä löytyi neuvolakortti. Se tuntuu lohduttomalta. G8, P0. Jo nyt ahdistaa, pelottaa ja puistattaa, että siinä lukee G9, P0. Tai G10, P0. Koska se muuttuu? Minulle riittäisi, että siinä olisi nollan sijaan yksi. Vain yksi. En pyydä pataljoonallista. Vaan yhden.

Välillä itkettää. Se, miten epäreilua ja hankalaa tämä on. Että vaikka kuinka haluaisi, niin ei saa. Ihan kuin koko lapsen haaveileminen olisi mielipuolista; koko maailmankaikkeus tuntuu näyttävän keskisormea. Siltä se tuntuu.

Kohdunulkoisen raskauden jälkeen kierto on edelleen ihan sekaisin. Tiedostan yhä selvemmin sen, että raskaaksi tulemisen mahdollisuudet ovat radikaalisti pienentyneet ja riski vastaavaan on taas kasvanut. Tiedostan yhä selvemmin sen, että raskaaksi tuleminen on yhä enemmän ponnistus kaikkia maailman todennäköisyyksiä vastaan. Ja siitä huolimatta, niin kummallista kuin se onkin, haluan uskoa siihen mahdollisuuteen ja todennäköisyyteen!

Välillä sielussa läikähtää ikävä. Niin suuri, että tulee vaan itku. Lohduton itku. Sellainen, mille ei tunnu olevan loppua. Sellainen, joka ravistaa koko kehon mutkalle ja särkee jokaisessa solussa, liian tyhjässä sylissä. Niinkuin nyt viikonloppuna, kun juhlittiin veljen kuopuksen vuotisjuhlia ja veljen isommat tytöt olivat täällä yökylässä. Perhejuhlissa oli ihanaa, samalla kamalaa. Se muistuttaa koko ajan siitä, mitä meillä ei ole. Meillä ei suunnitella syntymäpäiviä eikä valmistauduta päiväkotiin lähtöön (paitsi minä töihin, mutta sitä ei lasketa). Meillä ei valvota öitä kuumepotilaan vieressä. Meillä ei iloita uusista sanoista eikä koulunaloituksesta ja kavereiden näkemisestä. Meillä ei lauleta iltalauluja eikä lueta iltasatuja, ei herätä keskellä yötä kainaloon möyriviin tai aamuvarhaisella aamupalaa pyytäviin tirpanoihin paitsi silloin, kun lainalapset ovat yökylässä. 

Rakastan lainalapsiamme. Rakastan yli kaiken. Samoin olen rakastanut alusta loppuun asti jokaista kohdussa ollutta, hetken lainassa ollutta ihmettä. Kaipaan. Ikävöin. Ajattelen, millaisia heistä olisi tullut. Tyttöjä, poikia. Pellavapäisiä. Sinisilmäisiä. Ajattelen, millaista olisi ollut saada hoitaa heitä. Pitää sylissä. Katsoa kasvua. Kiittää ja ihmetellä. Ennenkaikkea rakastaa.

Samoin rakastan sitä tähtien toisella puolella olevaa ihmettä, jota toivomme saapuvaksi. Rakastan jo ennakkoon.