kohti muuttunutta arkea

Kipulääkäri antoi tylyn tuomion: selässä on nopeasti etenevä vaikea selkärankarappeuma ja välilevyjen repeämät ovat levinneet. Eipä ihme, että on ollut välillä vähän kipeä.
Aikamoinen tälli oli kuulla, että oman rakkaimman työn tekeminen ei olekaan enää itsestäänselvyys. Että keho ei enää kestä itselle rakkainta, pienten kanssa elämistä ja opettamista, huonoja asentoja tai nostamista.
Aikamoinen onni, että on muitakin tutkintoja. Johdatuksen makua siinä, että aikanaan lähdin ammattikorkeakouluun enkä yliopistoon. Nyt olisi kohtuullisen iso ahdistus, jos en voisi mitään muuta työtä tehdä, kun tämä nykyinen on nyt tällä selällä mahdotonta.
Mies totesi tyyneen tapaansa lisäksi, että kun nyt sen rappeuman jossain pitää olla, niin onpa onni, että se on alimmissa nikamissa, eikä kaularangan alueella.
Nyt täällä opetellaan elämään sen kanssa, että kivut pysyvät. Kipu on ollut osa minua ja elämää, mutta se ei ole yhtä kuin minä. Sekään ei määritä minua tai onnellisuutta. Liikunnalla ja kuntoutuksella ei rappeumaa voi pysäyttää. Mutta jokainen aamu ja päivä kun jalat kantavat, on kiitosaihe. Käskynä retkeillä niin paljon kuin mahdollista tuntuu hyvältä kuntoutussuunnitelmalta.
On elettävä niillä korteilla, mitkä jaetaan. Emme voi muuttaa kaikkia olosuhteita, mutta siihen, miten niihin suhtaudumme, voimme vaikuttaa.
Iloitaan siitä, mitä on.
Minä iloitsen retkistä ja siitä, että edes metsäpoluilla on helppo kävellä. Että välillä pääsen lapsen viereen lattialle leikkimään ilman huutoitkua. Että taapero voi itse kiivetä syliin silloin, kun minä en pysty häntä nostamaan.
Sillä se mitä on, on kuitenkin paljon!
Niin äärettömän paljon!

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *