kotona

Pääsimme keskiviikkona kotiin. 

Viimeisen viikon aikana olen toivonut enemmän kuin ikinä, pelännyt enemmän kuin aiemmin ja rakastanut enemmän kuin koskaan. 

Käynnistys oli rankka. Neljä päivää, kaksi ballonkia, cytotecit, oksitosiinitippa, kalvot. Ballonkien jälkeen jo kertaalleen auennut kohdunsuu meni uudestaan kiinni, kun kalvojen puhkaisua lykättiin. Oli väsymistä jatkuviin supistuksiin, kipua, mitä en koskaan aiemmin ole kokenut ja epätoivoa siitä, että synnytys ei edennyt. 

Avautumisvaihe oli nopea. Ponnistusvaihe kesti kaikkien hämmästykseksi vartin. Mies oli uskomaton tuki, turva ja tsemppaaja vieressä. 

Vauva joutui rinnalta elvytyshuoneeseen ja teholle. Minut kiidätettiin leikkuriin. Yksi kätilö yritti väkisin pitää minua hereillä. Leikkurissa tuli paniikki ja pelko. Itkun seasta toivoin anestesialääkärin pitävän minut hengissä, ettei Mies jäisi leskeksi vauvan kanssa. 

Heräämössä tuli itku. Elossa. Minä. Kun kuulin, että vauva myös ja kengurussa Miehen sylissä, tuli toinen itku. 

Teholla sain syliini pienen, niin kovin rakkaan lapsen. Lapsen, jonka puolesta olin pelännyt ja rukoillut niin paljon. Siinä hän oli, sylissä. Vielä vähän väärän värisenä, happimaski kasvoillaan ja piuhoja siellä täällä. Kuitenkin elossa, sylissä!

Vauvan ensihetket olivat dramaattiset. Nyt vauva voi hyvin. Minun toipumiseni on vielä kesken. 

Nyt olemme kotona, koko perhe. Perhe. Sydämessä läikähtää uskomaton ilo ja onni, kun sanon sen sanan. Kun saan vihdoin sanoa sen. Meidän perhe.

Vauvaa sylissä pidellessä itkettää. Onnesta. Kaikkien vuosien toive on vihdoin tässä. Äidin sylissä. Isän kainalossa. Kaikkien vuosien kaipaus on saanut suloisen olomuodon. Kaikkien vuosien suru ja ikävä tuntuu viimein hieman kevyemmältä. Ei se hävinnyt. Se muutti muotoaan. 

Minä opettelen. Vanhemmuutta. Äitiyttä. Luottamusta. Minä kamppailen edelleen pelkoa vastaan, yritän luottaa siihen, että vauvaa ei viedä pois tai että mitään pahaa ei tapahdu.  Että hän on täällä meidän luonamme pidempään kuin kukaan muu aikaisemmin.  

Minä kiitän. Oman kivunkin keskellä minä kiitän! Näistä pienistä sormista, jotka tarraavat tiukasti kiinni kädestäni, sydämestäni ja sielustani. Näistä pienistä käsistä, jotka ojentautuvat minun ääntäni kohti. Näistä pienistä jaloista, jotka käpertyvät kippuraan rintakehääni vasten, kun vauva on sylissä. Näistä pienistä silmistä, jotka tutkivat, katsovat ja tuntuvat näkevän suoraan sieluuni saakka. Tästä pienestä suusta, joka kääntyy suuntaani ammollaan kuin pienellä linnunpoikasella. 

Minä kiitän tästä vauvasta, joka vihdoin tuli kotiin!