kun tämä äiti mulkaisut sai

Kauppakeskuksen perhehuoneessa saan monesti kieroja katseita, kun lataan pulloon korvikejauheen ja syötän sen vauvalle. Katsoisitko kieroon, jos tietäisit, että imetys epäonnistui täysin ja vauva syö vihdoin ainoaa vatsalleen sopivaa maitoa, apteekin maitoallergiakorviketta?
Kaupassa myyjä kauppaa windfleeceä. Sanoo sen olevan paras vaate kantamiseen. Kun kerron, että meillä isä kantaa ja minä en, saan tiivistetyn luennon siitä, mistä vauva jää kanssani paitsi. Sanoisitko niin, jos tietäisit, että välilevyongelmien takia on ihme, että ylipäätään saan vauvan sängystä syliin ja vaunuihin?
Bussissa kaksi naista arvostelee vauvan tutin syöntiä. Puolivuotiaan. Arvostelisitko, jos tietäisit, että vauva oli elämänsä ensimmäiset päivät teholla ja siellä tutista tuli turvaväline, aivan samoin, kuten jollain riepu tai lelu.
Ravintolassa useampi jää tuijottamaan, kun annan vauvalle ruokaa purkista. Tuijottaisitko arvostellen, jos tietäisit, millaista on ollut löytää refluksikko- ja allergikkovauvalle edes muutama sellainen ruoka-aine, josta ei tarvitse huutaa tuntikausia kipuhuutoa tai joka ei laita vatsaa viikoiksi sekaisin? Soisitko ilon siitä, että edes jotain kiinteää saadaan alas?

Jokaisella on omat kiemuransa. Jokainen vauva on erilainen. Jokainen äiti, isä on erilainen. Vanhempi on oman lapsensa asiantuntija. Olisko niin vaikeaa kunnioittaa tätä asiantuntijuutta? Olla arvostelematta, jos ei tiedä, mitä kaikkea taustalla voi olla? Sen sijaan yrittäisi ymmärtää. Yrittäisi olla armollinen kanssaihminen. Myötäiloitsisi ihanasta uudesta ihmislapsesta, hymyilisi ja opettaisi, että maailmassa on ihmisiä, jotka osaavat katsoa vieraita lapsiakin kauniisti, hellästi.

Meillä arki sujuu kuitenkin pääsääntöisesti oikein hyvin, vauva on maailman ihanin ja rakkain. Muiden kommentit ja letkautukset eivät määritä minua äitinä, onneksi on jo sen verran ikää, että sitä osaa suodattaa valtaosan. On rakentunut tietynlainen paskafiltteri.
En vaan voi ymmärtää, miksi ihmeessä pitää arvostella ja osoittaa, että itse toimisi toisin, jotenkin paremmin. Onko se toisin kuitenkaan paremmin, jos tilanteet on erilaisia? Voiko olla lukuisia hyviä tapoja, joista jokainen voi valita oman, parhaiten toimivan?

Ihmisenä, äitinä tai vanhempana oleminen ei voi olla kilpailu. Eikä se saisi olla sitä. Mä haluaisin uskoa, että edelleen voi olla mahdollista ajatus siitä, että koko kylä kasvattaa – ja tukee ihan niin kuin on vuosisatoja tukenut äitejä ja perheitä. Jotain pitää kuitenkin tapahtua, että saavutetaan samanlaista yhteisöllisyyttä kuin ennen vanhaan. En mäkään ihan kaikkea tiedä. Enkä aina jaksa. Ei kukaan meistä. Siksi tarvitaan muita, jotka neuvoo ja auttaa ja joita vastavuoroisesti itse voi välillä neuvoa ja auttaa. Omalla elämänkokemuksellaan, omilla oivalluksillaan. Tukea. Ei lytätä, vaan tukea. Tarvitaan vierellä kulkijoita, ei sormen heristelijöitä eikä besserwissereitä.

Minä ainakin haluan oppia katsomaan vielä hellemmin. Armollisemmin.
Haluan aidosti oppia olemaan vahvemmin lähimmäinen, en vihollinen enkä varsinkaan toiselle äidille, toiselle naiselle susi.