kuulumisia

Sairasloma. Tämän viikon ihanin asia. Maanantaina menin yökkimisen takia terveyskeskukseen ja tapasin mukavan lääkärin. Saan lepuuttaa 10 päivää kotona. Kiitoskiitoskiitos!

Olo on ollut hieman tasaisempi, siis yökkimisen suhteen. Sen vähenemisen vastapainoksi sitten tulivat kovat selkäkivut, +2-3kg päivässä kertyvä nesteturvotus ja tänään neuvolan paniikki siitä, että ”ihan varmasti keuhkoembolia”. No, nyt iltapäivästä otettu ekg oli puhdas. Mutta huomenna otetaan tulppa-arvo eli fidd. Ja kilppariarvot. Onhan tässä taas..

Yritän olla murehtimatta. Se ei ole helppoa. Mies huomaa, kun käsi pysähtyy vatsalle tai selälle tai kun irvistän kivusta. En haluaisi kitistä koko aikaa.

Tänään tuli itku. Itkin sitä, että haluan tämän vauvan kasvavan normaalisti. Että pelkään vieläkin kaiken menevän pieleen. Minua alkoi jo ärsyttää mariseminen. Mutta Mies piti pitkään halauksessa, lohdutti ja sanoi, että meidän on pakko luottaa. Uskoa. Onneksi hän uskoo silloinkin, kun minä epäilen. Mutta tottahan se on. En voi vaikuttaa kehooni tai siihen, miten vauva kasvaa ja voi. En voi vaikuttaa siihen, sairastunko vai en. Siihen voin vaikuttaa, että nautin jokaisesta päivästä (tai ainakin iloitsen, vaikka nauttiminen kylppärissä on joskus hieman vaikeaa). Nostan leuan ylös ja katseen aurinkoon. Kiitän siitä, että minulla on tämä hetki nyt, tässä. Ja luotan enemmän kuin koskaan siihen, että meistä pidetään huolta.

Klexanea mahamakkaraan ja koivet kattoon!