liian vanha äidiksi?
Törmäsin yhdessä ryhmässä kysymykseen siitä, minkä ikäinen on vanha äiti tai minkä ikäisenä lapset pitäisi hankkia. No, vastoin omia ennakko-odotuksiani en kilahtanutkaan, vaan aloin pohtia asiaa enemmän. Kuten allekirjoittaneenkin elämänhistoriasta nähdään, niin ei lapsia aina tehdä tai saada silloin, kun tekisi mieli tai itse haluaisi. Joitain lapsia tehdään vuosia yhdessä biologien kanssa, jotkut lapset lähtevät taivasvauvoiksi ennen kuin heistä luopuisi, jotkut saavat alkunsa aivan yllättäen, ihmeinä.
Minä olen nyt 40. Ja tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että 10 viikon sisään meidän perheeseen syntyy ensimmäinen elävä vauva yhteensä 11 taivasvauvan jälkeen. Olenko liian vanha äidiksi? Olisiko pitänyt saada lapset aikaisemmin? Nyt tilanne on joidenkin normien mukaan ajatellen täydellinen: on parisuhde, omistusasunto, farmariauto, koira ja kummallakin vakityöt. Jos ajatellaan normien ulkopuolelta, niin ennemmin kuin täydellisesti toisiinsa sopivien astioiden (meillä ne eivät kaikki sovi yhteen) tai kodin feng shuin (joka sekin lienee välillä hukassa) kannalta tärkeämpää on ehkä pohtia sitä, mihin vauva on syntymässä.
Jäin miettimään, millaiseen elämäntilanteeseen ihan ensimmäisen raskauteni vauva olisi syntynyt. Suhteeseen, jossa naista alistettiin. Jossa miehellä oli vähintäänkin luonnehäiriö ja jokseenkin riittämiin ongelmia vallankäytön suhteen. Vauva olisi syntynyt seksuaalisen väkivallan seurauksena äidille, joka olisi ollut voimakkaasti traumatisoitunut tapahtuneesta, ahdistunut ja masentunut. Varhainen vuorovaikutus olisi voinut olla huteraa. En tiedä, olisiko ollut. Luulisin niin sen kokemuksen perusteella, mitä olen väkivalta- ja perhetyössä nähnyt ja kokenut.
Jos seuraavat raskaudet olisivat menneet loppuun asti, niin millaiseen perheeseen lapset olisivat sitten syntyneet? Perheeseen, jossa äiti edelleen taisteli kaikin voimin traumaperäistä stressihäiriötä vastaan puolustajanaan maailman viisain Setä Psykologi. Perheeseen, jossa äidillä oli voimakasta traumaperäistä unettomuutta, ylivireyttä, ajoittaista ahdistuneisuutta, hankalia dissosiaatio-oireita. Sen lisäksi parisuhteen haasteina puolison päihde- ja peliriippuvuus, vaimon työajattoman ja vaativan työn sekä puolison liikuntavammasta johtuneen omaishoitajuuden synkronointi jatkuvine yöheräilyineen, avustamisineen. Puolison vaikea masennus. Vaikka me aidosti rakastimme toisiamme ja haaveilimme kahdesta lapsesta, niin arkirealismin ja haaveiden yhtälö oli mahdoton.
Lapsettomuushoitojen ja selittämättömän lapsettomuuden jälkeen koittaneen avioeron jälkeen luulin, että en ikinä voi tulla äidiksi. Että se juna meni jo. Sitten tulikin uusi suhde, tämä suhde. Jokin minussa loksahti paikoilleen. Väitän, että se johtui kokemastani turvallisuudesta, huomioimisesta ja välittämisestä. Solmittiin avioliitto ja viime keväänä juuri ennen uusien hoitojen aloittamista saatiinkin luomuplussa ihan puskista. Jonkun mielestä minä olen jo mummoiässä, mutta ihan sama. Tärkeintä on, että minun ja miehen mielestä tämä on just hyvä hetki saada vauva. Tämä vauva. Meidän perheeseen, kovasti toivottuna, odotettuna ja rakastettuna. Turvalliseen, tasapainoiseen, hyvään liittoon ja meidän kummankin elämänkokemuksella.
Koenko olevani liian vanha? En. Ajattelen, että tämän pitikin mennä näin. Tottakai toivoisin, että en olisi joutunut luopumaan yhdestäkään vauvasta liian aikaisin. Kuitenkin ajattelen myös niin, että nyt minulla ja meillä on riittävästi kapasiteettia vastaanottaa vauva osaksi meidän perhettä. Menneisyyden möröt on selätetty, ne eivät kummittele enää. Traumaperäinen stressihäiriö olisi varmasti varjostanut minun mahdollisuuksiani olla kokonaisvaltaisesti läsnä, vuorovaikutussuhteessa vauvaan. Enää se ei varjosta. Koen olevani valmis tukemaan vauvan varhaista vuorovaikutusta, rakentamaan kiintymyssuhdetta ja huomioimaan vauvan tarpeet aivan eri tavalla kuin joskus aiemmin.
Me emme tiedä toistemme elämäntarinoita kuin ehkä aivan pintapuolisesti. Siksi varoisin määrittämästä kovaan ääneen sitä, minkä ikäisenä lapsista voi haaveilla tai niitä voi toivoa tai arvostelmasta meitä hieman ”varttuneempia” äitejä – taustalla voi olla pettymyksiä parisuhteessa, vuosikausien lapsitoiveita ja lukuisia menetettyjä, niin kovin toivottuja vauvoja. Elämäntilanteet ovat erilaisia. Joku saa lapsen 18-vuotiaana, toinen 45-vuotiaana. Jokainen lapsi ansaitsee syntyä toivottuna. Jokainen lapsi on ihme, oli hänet sitten saatettu alulle petrimaljassa tai Skodan takapenkillä. Syntyvän lapsen harteille ei voi sälyttää vastuuta parisuhteen jatkumisesta suhdetta korjaavana laastarina tai laastarina äidin rakkaudenkaipuulle. Lapsen pitäisi saada syntyä turvaan. Syliin, joka kannattelee koliikkihuutoa yöstä toiseen. Ensimmäisen vuoden itse kaikki yöt läpikarjuneena uskallan sanoa näin. Syliin, joka jaksaa pitää huolta, turvata kasvua ja kehitystä, rakastaa pohjattomasti. Jos olemassa on sellainen syli, niin eikö se riitä, olipa ikä sitten numeroina mikä tahansa?