luovuttamisesta (ja toivosta)

Olen miettinyt koko päivän. Luovuttamista.

Kun nyt taas on yritetty keskenmenon jälkeen tuloksetta ja itketty ”tämäeitaaskaantärpännyt”-itkuja suihkussa ja koitettu taas olla vihaamatta tätä kehoa, niin olen miettinyt. Vaihtoehtoja. 

Että jos ei onnistuta. Siinä ainoassa yhdessä asiassa, joka kummallekin olisi niin tärkeää. Mieluista. Jotain, mitä on kuitenkin aina toivonut. Tiedän, että rakkaus tulee ihan ensimmäisenä. Ja pitääkin! Mutta minä toivoisin sitä perhettä niin!

Löysin inventoitavista laatikoista kirjeen. Olen kirjoittanut sen itselleni rippileirillä. Siinä toivotin itselleni leppoisia aikuispäiviä kaiken arkikiireen keskellä. Silloin olin ihan satavarma siitä, että tämän ikäisenä eläisin perityypillisesti tavallista elämää: asuisin omakotitalossa, olisin opettaja, olisi mies ja ainakin 5 lasta. Ja koira ja farmariauto. Ja säkkipilli. Toivoin, että osaisin kasvattaa ja antaa löysää. Että olisin rento äiti. Sellainen, jonka eteiseen voi kävellä partioleirin jälkeen kuraisin saappain eikä se hermostu, vaikka rinkka lojuisi kaksi päivää omassa huoneessa. Ja että ymmärtäisin rapsutuksen tärkeyden lapsen hyvinvoinnille nukkumaan mennessä. 

Niin. Hymyilytti. Itketti. Asun rivitalossa. Olen lastentarhanopettaja. On mies ja koira ja farmariauto. Säkkipilliä ei, mutta se on edelleen haaveissa. Lapset – en voinut mitenkään aavistaa, että he olisivat taivaslapsina. Miten nytkin toivoisin, että olisin rento äiti. Ja että eteinen olisi täynnä kurasaapaita. Ja että saisin rapsuttaa, sillä tiedän hellyyden ja läheisyyden merkityksen lapsen hyvinvoinnille. 

Selasin nettiä. Löysin sijaisvanhemmuudesta paljon tietoa. Taas. Nyt se kolahti jotenkin eri tavalla.

Missä vaiheessa pitää luovuttaa?

Sittenkö, kun sielu on vielä enemmän riekaleina vaiko nyt, kun vielä on edes ripaus voimia jäljellä?

Entäs jos meillä voisi asua sijaislapsi? Me olisimme silti isä ja äiti. Aina kuitenkin. Mutta meillä olisi se lapsi. Minun, meidän koulutustaustamme huomioiden lapsi voisi olla myös erityistarpeinen. Ihan yhtä rakas olisi varmasti silti. Vanhempanihan ovat jo kauan sanoneet, että heille lapsen syntyperällä ei olisi mitään merkitystä. Että heille jokainen perheeseen tuleva lapsi olisi aivan samassa asemassa, yhtä rakas ja rakkauden arvoinen.

Onko se luovuttamista, jos nostaa kädet ylös ja sanoo, ettei jaksa enää pettyä? Ja suuntaa katseensa eteenpäin, toivoon, mahdollisuuteen saada olla jollekin äiti..