lupa väsyä (ja ottaa apua vastaan)
Vauva-aika on hyvin intensiivistä. Vauva syö, nukkuu, pyrkii syliin, vaatii kuivitusta ja tämä toistuu uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Riippumatta kellonajasta, vanhemman nälästä tai toiveesta mennä suihkuun.
Meillä vauvaa heräteltiin ensimmäiset viikot syömään kolmen tunnin välein (ellei hän herännyt itse). Päivällä ja yöllä. Ja tosiaan tuosta kolmesta tunnista tunti meni tissillä ja pullon kanssa, toinen tunti ilmakuplia metsästäessä ja vatsaa potiessa ja kolmas nukahtaessa, jonka jälkeen homma alkoikin alusta. Jossain vaiheessa meinasi olla jo hieman höpö olo univelan kuormittaessa. Jossain vaiheessa itketti enemmän kuin nauratti. Itketti väsymys ja siitä tullut pöljä olo. Itketti päivällä, itketti illalla ja varsinkin yöllä.
Missään vaiheessa en (vielä) ole ärsyyntynyt vauvaan. Ei vauva mahda mitään sille, että ei ole rytmiä. Tai että suolisto vielä kehittyy ja ilma eksyy suolenmutkiin aiheuttaen kipua. Eikä sille, että ainoa tehokas kommunikointikeino ähinän, ääntelyn ja ilmeilyn lisäksi on itku. (Miten monia sävyjä vastasyntyneen itkussa muuten voikaan olla!) Missään vaiheessa en ole (vielä) tuskastunut vauvaan, vaan enemmänkin itseeni. Olen syönyt jotain, mikä kipristää toisen mahassa. Olen keinoton itkun edessä; en voi poistaa kipua enkä lopettaa sitä, vaikka toinen karjuu itsensä uuvuksiin sylissäni ja anoo helpotusta koko puolen metrin olemuksellaan. Voin vain pitää sylissä. Hyssytellä. Suudella kyynelten raidoittamia poskia, kuiskata korvaan:olet rakas, minä olen tässä, minä kannan sinua. Välillä vuodatan itsekin kyyneleitä, kun olen keinoton enkä todella enää tiedä, mikä helpottaisi tai auttaisi. Sanoin yhdelle ystävälle, että vielä jaksan, kun vauva on niin söpö ja oma. Tiedostan sen, että eteen tulee tilanteita, jolloin vauvakin ärsyttää. Huuto ärsyttää. Jatkuva vaatimus läsnäolosta, tarpeiden tyydyttämisestä voi alkaa ärsyttää. Eikä siinä ole mitään pahaa tai väärää. Se on hyvin inhimillistä. Minun vastuullani on se, miten niissä hetkistä aikuisena, äitinä, toimin. (Todennäköisesti pyydän vielä monta kertaa virheitäni anteeksi.)
Tiedostan kuitenkin senkin, että väsymys kasvaa. Että väsyneenä arviointikyky voi pettää ja voi tehdä virheratkaisuja. Ymmärrän vanhempien tuskastumisen koliikkivauvojen kanssa. Yksi tuttumme osti radiokuulokkeet, jotka leikkasivat vauvan lohduttomalta huudosta terävimmän terän ja hän keskittyi kantamaan pientä huutajaansa vähän vähemmällä sielun kirvelyllä. Ymmärrän äitejä, joiden tarinoita kuuntelin opiskeluaikana ensi-ja turvakodissa. Äitejä, jotka olivat vauvan huutaessa viikkoja putkeen lähteneet parvekkeelle tai kävelylle, että saisivat edes hetken hiljaisuutta. Äitejä, jotka olivat työntäneet vaunut (kylmään) saunaan ja laittaneet oven kiinni tai äitejä, jotka ovat ravistelleet vauvaansa, jotta se hiljenisi edes hetkeksi. En tarkoita, että hyväksyisin ravistelun tai vauvan jättämisen yksin asuntoon. Ei. Ymmärrän, että vauvan huutokonsertissa oleminen 24/7 rasittaa, väsyttää ja vetää äärirajoille. Äärirajoilla ihminen joskus toimii toisin kuin on ajatellut toimia. Ennen kuin joutuu sinne äärirajoille, on hyvä miettiä toimintasuunnitelmaa niiden varalle.
Jo odotusaika puhuttiin Miehen kanssa siitä, että tarvittaessa ollaan valmiit ottamaan vastaan lapsiperheiden kotipalvelua. Silloin selvitin myös oman kunnan tahot, joihin ottaa yhteyttä. Tiesin, että väsyneenä yhteystietojen etsiminenkin voi olla ylivoimaista. Puhelimeen tallennettuna ne on helpompi löytää nopeasti.
Heikkoutta ei ole pyytää apua. Ei. Vahvuutta on se, että tunnistaa omat rajansa ja voimavaransa ja uskaltaa pyytää ja ottaa apua vastaan. Ei elämästä tarvitse selvitä yksin. Miksi sitten vauva-ajasta pitäisi? Ajatusmalli, jonka mukaan vauvat nyt vaan itkevät ja vanhempien pitää jaksaa, tuntuu aikansa eläneeltä. Marttyyriudesta harvemmin annetaan kiitosta.
Toistaiseksi olemme selvinneet omalla tukiverkolla. Olen kiitollinen kummeista, jotka ovat tehneet ruokaa, heijanneet vauvaa, olleet yökylässä. Olen kiitollinen äidistä, joka on tullut pesemään ikkunoita, olemaan yöseurana ja kanssaheijaajana, kun Mies on ollut työmatkalla. Olen kiitollinen ystävistä, jotka ovat kysyneet kuulumisia, heilahtaneet kylään tuomaan kantotakkia tai kantoliinoja, tulleet kahviseuraksi, lupautuneet auttamaan ristiäisjärjestelyissä tai vaan laittaneet sydämen Whatsapin viestikenttään. Olen kiitollinen neuvolasta, jossa saa tirauttaa väsymysitkun ja saa hyviä vinkkejä esimerkiksi maidon sakeuttajasta ja hierontatavoista.
Olemme päättäneet hyödyntää ystävien ehdotuksen katsoa vauvaa hetki, jotta saamme päiväunet. Kaksi kummia on luvannut tulla ”kipinämikkovuoroon” meille yöksi, jotta saamme nukkua yön rauhassa.
Olen ymmärtänyt, että siinä ei ole mitään mieltä, jos uuvuttaa itsensä. En saa siitä mitään papukaijamerkkiä enkä diplomia. Kukaan ei arvosta minun itseni kiskomista äärirajoille. Ajattelen hyvän äidin olevan sellainen, joka pitää omasta jaksamisestaan huolta, sillä hyvinvoiva äiti on yhtä kuin hyvinvoiva vauva. Tai hyvinvoiva parisuhde.
Välillä ärsyttää. Se, että en ole(kaan edellenkään) kaikkivoipa. Että välillä olen täysin kuutamolla ja ihan pihalla koliikin suhteen. Tähän ikään mennessä olen tosin oppinut paljon armosta, myös itseäni kohtaan. Armollisuutta on myöntää se, että en tiedä enkä osaa enkä edes aina jaksa. Sen sanominen ääneen mahdollistaa sen, että siihen voi saada apua ja tukea, vähintään ymmärrystä ja tsemppiä.
Ja kun nukkuu edes yhtenä yönä paremmin, niin seuraava päivä voi olla jo valoisampi. Kodin seinät eivät tunnu kaatuvan päälle, vauva näyttää entistäkin söpömmälle ja vauvakupla tuntuu kirkkaammalta, valoisammalta ja viihtyisämmältä.