mustissa peloissa
”Eniten mua pelottaa, että vauva kuolee kohtuun”, sanoi Mies. Siitä on jo jonkin aikaa. Kyyneleet kihosivat silmiin, kiukutti niin. Että miten niin kuolisi? Kun kerran kaikki on mennyt tosi hyvin, siis vauvalla. Aiheesta ei paljoa puhuttu.
Välillä siihen on palattu. Niinkuin pelkopolin käynnillä (jossa meille vaan vakuuteltiin, että äidistä ja vauvasta pidetään hyvää huolta ja että meillä on tosi hyvät synnytyssalivalmiudet ja taitavat kätilöt ja että yleensä kaikki menee oikein hyvin eikä tarvitse edes jännittää ja josta ajoin kotiin kiukkuitkua parkuen, kun en tullut ollenkaan ymmärretyksi mun tai meidän tunteiden kanssa) ja viikko sitten, kun käytiin tapaamassa psykiatrista sairaanhoitajaa, joka taas sanoitti auki sen pelon ja ahdistuksen mun mielestä ihanasti: ”Tottakai teidän taustalla on ihan normaalia pelätä!”
Eilen yhdessä odotusryhmässä multa kysyttiin, että eikö lääkärit ole vielä ajatellut ottaa vauvaa ulos, kun aletaan jo olla näin hyvillä viikoilla. Ja että kai uskallan jo vähän rentoutua ja ajatella, että tämä saadaan elossa syliin. Vastasin, että kyllä vähän. Ja näyttää ihan hyvältä. Laitoin myös, että uskon siihen, että päivä päivältä on paremmat mahdollisuudet saada elävänä syliin. Joka päivä silitän mahaa ja kiitän siitä, että vauva on elossa! Kirjoitin myös, että olen ajatellut myös sitä mustempaa puolta. Jos ei jostain syystä saataisikaan häntä ikinä kotiin asti, niin saataisiin silti syliin ja hän saisi edes ensimmäisenä meidän taivasvauvoista oikeat hautajaiset. Aikaisemminhan me ollaan toivottu niitä, mutta ei olla saatu sikiöitä haudattaviksi.
No, tänään olen sitten vollottanut ihan urakalla. Olen vellonut oikein kunnolla mustissa peloissa tai ennemminkin ne tuntuvat kietoutuneen ympärilleni kuin seitti. Vauva on ollut tosi aktiivinen, potkii ja kääntyilee niin, että tekee kipeää. Sekin tekee kipeää, että uskaltaa ajatella tai joutuu ajattelemaan sitä toista vaihtoehtoa. Entä jos. Mitä sitten, jos liikkeet vähenee ja lakkaa? Mitä sitten, jos raskausdiabeteksen heittelyt ja sen seurauksena lisääntynyt lapsivesi aiheuttaa sen, että vauva kääntyilee liikaa ja kuristuu napanuoraan? Tai vauvan aineenvaihdunta häiriintyy mun sokereista liikaa? Mitä sitten, jos vauvan sydän lakkaakin lyömästä? Mitä sitten, jos vauva kuolee kohtuun eikä ikinä saada kuulla sitä ensimmäistä parkaisua tai ei saada pukea vauvalle niitä vaatteita, mitä ollaan rakkaudella hänelle valittu?
Vauva on meille, minulle hirmu rakas. Hän osaa hakea huomiota potkuilla, käännöksillä ja hakeutuu varsinkin Miehen kämmenen alle. Vastaa tönäisyihin, reagoi Miehen ääneen ja mieltyy tiettyihin lauluihin ihan selvästi. Koko raskauden ajan olen jotenkin vähitellen kasvanut siihen luottamukseen, että tässä käy hyvin. Meidän vuoro. Meidän vauva. Me saadaan pieni perhe pian kasaan. Oikeastaan tänään on ihan konkreettisesti noussut jostain se kauhu, että entä jos niin ei käykään? Mitä me sitten tehdään?
Se kauhu on lamaava. Tekisi mieli vetää verhot kiinni, käpertyä sohvalle viltin alle, ottaa koira ihan lähelle ja vaan pitää silmiä kiinni ja silittää vatsaa. Olla juuri siinä asennossa nämä loppuviikot tekemättä mitään, näkemättä ketään, lähtemättä minnekään. Koittaa pysyä turvassa ja pitää vauva turvassa. Kyllähän minä tiedän, että en minä voi sitä estää, jos jotain kohdussa tapahtuu. Se tekee siitä pelosta vieläkin mustemman. Pelottavamman.
Meidän käynti pelkopolilla oli ihan vitsi. Lähete oli laitettu lääkärille, meidät vastaanotti vasta sype-toiminnassa aloittanut nuori kätilö, jolla ei todellakaan ollut kokemusta menetysten kohtaamisesta tai psykososiaalisen tuen perusteista. Esitietokaavakkeita ei käyty yhtään yhdessä läpi. Keskityttiin siihen, että kun mua pelottaa se kipu. Saatiin perustelut ja luento siitä, miten pääasiassa kaikki ensisynnyttäjät (siis elävän vauvan, kuolleitahan mä oon synnyttänyt) saa epiduraalin ja siitä avun. Kun kritisoin selkäytimen lähelle pistelyä, niin kerrottiin pistosten turvallisuudesta ja sivuutettiin mm.allergiat kokonaan. Mies olisi halunnut tietää, voiko kortisonia tai antihistamiinia antaa ennaltaehkäisevästi, jos tiedetään epiduraaliin liittyvän kutinaa ja punoitusta, jotka minä yhdistän omalla kohdallani välittömästi anafylaksiaan. Minä olisin halunnut tietää, osaavatko siellä kätilöt sitten erottaa normaalin kutinan ja punoituksen anafylaksiasta, joka voi olla mahdollinen. Olisimme halunneet myös jonkinlaisen lääkehoitosuunnitelman siltä varalta, että kipulääkkeitä pitää antaa. Kätilö ei voi sellaista tehdä. Eikä hän osannut vastata siihenkään, että mitkä ovat minun taustallani riskit joutua alatiesynnytyksestä sektioon ja sektion riskit verenohentajien/veritulpan suhteen. Pelkoni siitä, että vauva kuolee tai vammautuu tai minä kuolen sivuutettiin täysin. Saimme uuden ajan pelkopolille ja käskyn käydä lääkäriasioita läpi kasvukontrollissa kuun lopussa.
Viikolla psykiatrinen sairaanhoitaja lupasi selvitellä asioita. Hän oli vahvasti sitä mieltä, että nyt on ajoissa tehtävä suunnitelma, mitä tehdään, jos synnytys alkaa ennenaikaisena ja lisäksi on oltava niin selkeä lääke/kivunhoitosuunnitelma, jossa seikkaperäisesti selvitetään meidän toiveet ja minun allergiat niin, ettei kenellekään jää epäselväksi, mitä voi antaa ja mitä ei. Hänen ansiostaan selvisi, että kasvukontrollissa lääkärinä on nuori, erikoistuva lääkäri. Kohtuullisen kokematon, olemme tavanneet hänet polilla kerran. Mukava ihmisenä, mutta ei kykene vastaamaan meidän kysymyksiimme eikä tarpeeseemme saada tietoa ja tukea. Hänen ansioistaan meidän lääkäriä vaihdettiin, hän oli käynyt äitipolilla keskustelemassa kätilön kanssa ja olivat yhteistuumin siirtäneet ajan erikoislääkärille. Se pelko hellitti. Onneksi asiat menivät hieman eteenpäin.
Käytännön asioissa tuntuu siltä, että niistä on otettu koppia. Vielä pitäisi keskustella auki synnytystapa. Toivoisin alatiesynnytystä toipumisen takia. Pelkään siinä sitä, että vauva kärsii hapenpuutteesta tai jää jumiin tai että mahdollinen epiduraali lopettaa supistukset ja vauva joutuu ahdinkoon. Sektio on viimeinen vaihtoehto siihen liittyvien komplikaatiomahdollisuuksien vuoksi. Keuhkoemboliariski on huomattava, varsinkin tukosherkällä ihmisellä. Samoin vuotoriski on otettava huomioon siinä ja alatiesynnytyksessäkin, jos en ehdikään laittaa hepariinia tauolle ennen synnytystä. Minun kohdallani leikkauksista toipuminen on fibromyalgian takia ollut varsin kivuliasta ja hidasta, sektiohaava on vielä monin verroin suurempi kuin leikkaushaavat tähän asti. Ei myöskään ole ihan täyttä varmuutta siitä, miten reagoin puudutteille. Liimoille ja teipeille reagoin vesikelloilla ja palovammoilla.
Pään sisäisissä asioissa tuntuu taas siltä, että hetki hetkeltä ahdistaa enemmän. Tietoisuus synnytyksen lähestymisestä ei helpota tilannetta. Jos minä saisin päättää, niin vauva otettaisiin ulos huomenna tai alkuviikosta. Ymmärrän, että vauva on vielä liian pieni. Spontaanin synnytyksen alkaessa varmasti selviämisen mahdollisuudet olisivat hyvät, tehostettua hoitoa tarvittaisiin jokunen viikko. Viikon päästä voisimme synnyttää jo omassa keskussairaalassamme. Mitä enemmän tietoa on täysiaikaisuuden mahdollisista ongelmista, raskausdiabeteksen komplikaatioista, raskaushepatoosin mahdollisuudesta, istukan irtoamisesta ja vaikka mistä muusta, sen kovemmin toivoisin, että viikot menisivät vauhdilla ja vauva olisi pian tässä, sylissä. Elossa ja turvassa.
Haluaisin tämän mustan pelon väistyvän. Haluaisin tilalle sen huolettomuuden, onnellisuuden ja levollisen odotuksen, mikä on useamman viikon mielessä ollutkin. Haluaisin kaikin voimin pystyä uskomaan ja luottamaan siihen, että kaikki menee hyvin.
Voisiko mennä?