muuttopuuhia

”Mitäs, jos me muutettaisiin sinne?”, kysyi Mies muutama päivä sen jälkeen, kun olin kuullut vakinaistumisestani.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että järki voitti. Tähän asti olen päivittäin ajanut 110km päivässä; 55km sivuunsa. Ja ihan mielelläni olen sen ajanutkin, ei se matkan pituus ole ollut ongelma. Haasteellista se on ollut silloin, kun on ollut aamuvuoro ja töissä on pitänyt olla 06.15. Silloin täällä on herätty 4.15. (Koska koira ja matka.)

Mies kaikessa viisaudessaan ja loogisuudessaan ajatteli näet, että hänen on helpompi päivätyöläisenä herätä ja lähteä ja ajaa edestakaisin. Että minä saisin nukkua pidempään (ja hänkin siinä sivussa). Ja koiran yksin kotona oleminenkin vähenee, kun työmatkani vähenee. Kaikki voittavat. Ainakin teoriassa.

Muutto uuteen kaupunkiin on ollut melkoista ajatustyötä. 

Olen asunut tässä, lapsuudenkodissani nyt vuodesta 2008. Tähän sisältyy paljon muistoja. Hyviä ja huonoja. Mutta kotia tärkeämpi on ollut ympäristö. Järvi on vieressä; olohuoneesta näkyy sinisenä välkkyvä rakas järvi. Etupihalta alkaa metsä ja kalliot. Kallioita tällä asuinpaikalla on riittämiin, samoin rantoja ja vettä. Kallioita, joilla olen istunut, kävellyt, itkenyt ja nauranut. Ollut maailman onnettomin ja onnellisin. Niitä minun tulee ikävä. Niiden sileää kiveä, joka on ollut täällä aina. Jolla olen kävellyt aina. Josta olen saanut voimaa ja jonne olen mennyt maadottumaan ikävistä ajatuksista, kireydestä, ketutuksesta ja harmista. Ikävöin jo nyt kallioita, jossa olen istunut ja kuunnellut järven aaltojen pauhinaa tai liplatusta, katsellut myrskypilvien lähenemistä tai talvella kuunnellut jään pauketta ja murinaa.

Uudessa kaupungissa ei ole järvimaisemaa. Siellä on peltoa. Ja metsää.

Mutta siellä on kaunis koti, omalla takapihalla. Siellä on paljon hyviä retkikohteitakin. Kun märisin taannoin sitä, että ikävöin näitä maisemia, Mies vieraili Retkipaikka-sivustolla ja teki listaa niistä kohteista, joissa uudessa kaupungissa pitää vierailla. Yhden rotkokanjonin kävimme äitienpäivänä tutkimassakin. Se oli ihana! Sielläkin oli ihanat kalliot, ihanat petäjät ja tuuli. Mikä parasta – vieressä istui Mies.

Niin, nyt sitten pakataan. Uudessa kodissa on jo keittiö (tänne jätettiin muutama kuppi ja lautanen sekä paistinpannu ja kattila), liinavaatteet, lautapelit, kengät ja valtaosa vaatteista. Eli tärkeimmät. Ja minun kiveni. Niitä onkin jokunen. Ja voin kertoa, että ne ovat aiheuttaneet Miehessä hilpeyttä, samoin kuin Gold Coastilta kannettu valkoinen hiekka, Australian suuret kävyt sekä pitkin Suomenmaata kerätyt käkkäräoksat, kivenmurikat ja muut luonnon ihmeet. 

Haluan täyttää kaapit kuntoon ennen isoja esineitä. Haluan muuttaa niin, että sitten, kun huonekalut kannetaan sisään, elämä alkaa. Ilman pahvilaatikkovuoria tai lainalaatikkopinoja. Sitä paitsi muutto on hyvä syy inventoida omaisuudesta pois kaikki se, mitä IHAN OIKEASTI ei tarvitse. Lähipiirissä on taas monta onnellista ihmistä sen seurauksena.

Ensi viikolla lähtevät huonekalut. Ja me. Ja koira.

Sitten alkaa arki uudessa kodissa, uudessa kaupungissa. Samassa suhteessa, onnellisena.

Siihen asti kierrän rannat ja kalliot päivittäin. Ihailen järvenselkää ja silitän jokaisen tärkeän siirtolohkareen ja kelopuun. Kiitän siitä, että olen täällä saanut elää. Mutkapolkuja ja aurinkohetkiä.