niin paljon kiitosta

Tulin kotiin kaupasta. Taapero juoksi minua eteiseen vastaan. Huomattuaan kädessäni vappupallon hän ei meinannut millään pysyä lattiassa, vaan tuntui nousevan ilosta ilmaan.

”Äiti! Ooh! Oho!”, hän hihkui ja hyppi uuden pallonsa kanssa olohuoneeseen.

”Äiti! Kato! Ooh!”, hän jatkoi ja kiljui riemusta.

Pallo ja hän täyttivät olohuoneen lattian. Riemu täytti koko asunnon. Soitimme videopuhelun mummille ja papalle saaden heidätkin nauramaan mukana ilossa. Sillä ilo tarttuu.

Taapero leikki pitkään pallolla. Sen jälkeen haki yksitellen pehmolelujaan myös ihmettelemään. Hän nosti pehmoa, toisti ihmettelyjään, antoi pusun pehmolle ja otti seuraavan. Kaikki saivat nähdä, mikä ilo ja ihme tänne oli tullut!

Kun taapero joi sylissä iltamaitoaan, minulla pääsi itku. Olin niin onnellinen.

Kaikkien niiden vuosien jälkeen saamme elää tässä ihmeessä. Joka päivä. Saamme nähdä vappupallon ilon, monenlaiset leikit, lasista juomisen harjoittelun. Saamme olla mukana, kun kakka tulee pottaan ja kun lapsi ottaa pyörällä ensimmäisiä vauhteja.  Saamme kulkea vierellä metsäpoluilla, herätä siihen, kun hän aamulla kömpii väliimme. Saamme kuulla tuon naurun. Nähdä tuon hymyn. Tuntea nuo pienet kädet ympärillämme. Saamme elää tuon pienen ihmeen kanssa tätä elämää eteenpäin.

Kaikkien niiden vuosien jälkeen, jolloin toivoimme ja olimme lapsettomuuden kokemuksen keskellä yhtä avohaavaa. Niihin vuosiin peilattuna, niihin menetyksen kokemuksiin ja suruun peilattuna tätä on välillä vaikea ottaa vastaan. Joskus on perusteltava itselleen, että on oikeus onneen. Että se, mitä on ollut, ei määritä koko tulevaa.

Jollekin se on vaan vappupallo. Minulle se on merkki toivosta.
Minulle se on merkki Ihmeestä. Jostain, mikä on annettu lahjaksi ilman mitään minun ansiotani.
Jostain, mikä päivä päivältä silittää sielun arpea – ei kiinni, mutta kipua pienemmäksi.

En tiedä mitään parempaa, en mitään arkisempaa enkä mitään täydempää kuin tämä. Taaperoarki. Perhearki. Vanhemmuus. En ole ikinä ollut yhtä aikaa niin hukassa ja niin varma kaikesta. En edelleenkään ymmärrä, miten jotain (joka välillä riipii jokaisen hermosyyn auki) voi rakastaa niin paljon.

Sydän on kiitosta täynnä.