onnihetki

Olen potenut flunssaa tämän päivän hellän koirahoitajan huomissa.

Kun lämpö hieman laski, käytiin päiväpissillä.

Käveltiin pellon laitaa. Keräsin ihania kukkivia kesäkukkia maljakkoon. Koirulainen jolkotti vierellä.

Istuin pientareelle. Koira istui viereen. Painoi pään kylkeen ja päästi matalan kurkkuäänen, sen, joka on sen hellyysääni.

Katsottiin tosiamme silmiin. Ihan kuin tuo koko olemuksellaan viestisi: mä oon tässä. Ihan sama, mitä tapahtuu. Mä oon tässä. Ja sitten tarjoaa tassua ja paiskaa ylävitosia ja peesii kotiin.

Onnihetki on onneksi joka päivä. Silloin, kun herätyskello pirisee ja koira puskee makkarin oven auki häntä heiluen ja koko olemuksellaan riemuiten, että jee ne heräs! Silloin, kun tulee töistä kotiin. Tai roskikselta. Tai vessasta ulos. Sama jee ne on täällä! Ja silloin, kun itkettää tai on uupu, niin koiruus ilmestyy viereen ensin rapsutettavaksi, painaa sitten pään syliin ja kiehnää kyyneleet kuivaksi.

Aika onnellista, että on tuommoinen koira. Tuommoisen ihanan miehen ihana koira.

Meidän koira.

Meidän perhe.