Viime viikko vei unet. Meillä alkoi töissä yt-neuvottelut. Koko yhteisö on yhtäkkiä ihan sekaisin. Olen itkenyt iltaisin. Valvonut öisin. Kuormittavuus on liian iso juuri nyt. Välillä toivoisin, että olisin parikymppinen ja ensimmäistä kertaa töissä- suhtautuisin vielä luottavaisesti, naivistisesti elämään ja työhön. Tähän ikään mennessä olen ehtinyt saada kokemusta niin esimiesasemassa kuin alaisena. Siksi ehkä otan tämän niin raskaasti, kun tiedän, että hyvä hallintotapa olisi jotain muuta kuin nykyinen. Hyvä johtaminen olisi jotain muuta kuin nykyinen. Hyvä arki olisi jotain muuta.

Minä olen aina puolustanut niin työntekijän kuin esimiehenkin oikeutta selvittää vaikeat asiat ja puhua ne avoimesti halki. Puhumattomuus, asioiden jatkuva selittely ja oikeutus eivät edistä työhyvinvointia.

Yt-neuvottelut jatkuvat. Olen etsinyt myös muita töitä. Muilta aloilta.  Viikon päästä on yksi haastattelu. Nykyinen työ tässä tilanteessa on liian raskas. Jos lomautukset maksimissaan iskevät, niin taloudellisesti tulee myös vaikeaa.

Kerrankin kun taapero nukkuisi, niin minä valvon.

Onneksi oli viikonloppu.

Silmäpussit saivat aurinkoterapiaa. Sielu hellimistä. Olen keinunut ja istunut hiekkalaatikossa hiekkakakkuja tehden. Olen leikkinyt piilosta ulkona. Tuulettanut ja tuulettunut. Laulanut, soittanut, askarrellut. Olen maalannut taaperon kanssa sormiväreillä ja istuttanut ohraa. Ollut sylissä silitettynä.

Olemme juhlineet Miehen syntymäpäivää poikkeuksellisen tilanteen vallitessa. Poikkeussynttärit meidän poikkeuksellisen ihanalle ja rakkaalle isille ja puolisolle sujuivat hyvin, vaikka oltiinkin omalla porukalla kolmisin. Synttärilahja siirtyi syksyyn, nokipannukahvit ja vierailu tähtitorniin toteutuvat silloinkin.

En haluaisi mennä nukkumaan. Näen kuitenkin samoja unia kuin viimeiset 4 yötä. Töistä.

Nyt on myös ensimmäisen kerran sellainen sunnuntai, jolloin tuntuu, että en haluaisi mennä huomenna töihin.

Kunpa tämä viikko olisi nopeasti ohi.