Minä menen joka päivä lähitöihin. Samoin kuin tuhannet muut varhaiskasvatuksen työntekijät.
Minä menen hymyillen, rohkaisten, kannustaen ja kehuen kuten jokaisena muunakin päivänä.
Minä menen pitämään sylissä, pitämään kädestä, pitämään huolta. Niistämään neniä. Pyyhkimään pyllyjä. Jakamaan ruokaa. Jakamaan aikaa.
Huomiota.
Läsnäoloa.
Ohjaamaan. Opettamaan.
Kannattelemaan arjessa.
Minä menen olemaan se turvallinen aikuinen, joka näkee. Ei katso ohi vaan huomaa hyvän jokaisessa, hänessäkin, jonka ohi olisi helpompi kävellä.
Minä menen rakastamaan. Jokaista.
Jokaisella lapsella on siihen oikeus.
Rakkaus on pelkoa vahvempi.

Välillä mietin, miten suojaisimme itsemme paremmin. Edelleen ykkösohje on käsien pesu. Meillä ja lapsilla. Syliin on otettava. Pylly pyyhittävä.  Oltava läsnä.

Pienryhmäpedagogiikka onneksi mahdollistaa sen, että ryhmäkoot eivät ylitä suositeltua 10 hlöä. Kaikki siirtymät on mahdollista toteuttaa niin, että vain muutama lapsi kerrallaan. Ruokaillessa lienee nyt myös enemmän tilaa niin, että vierekkäin ei tarvitse istua. Ulkona keksii onneksi vaikka mitä tekemistä. Retkelle, valokuvasuunnistamaan, metsämatikkaa tai metsäkuvista. Luovuus on rajaton.

Miksi sitten on tärkeää, että yksiköt ovat auki?

Lapsella on oikeus turvalliseen arkeen ja turvallisiin aikuisiin.
Lapsella on oikeus leikkiin. Oppimiseen.
Lapsella on oikeus varhaiskasvatukseen.
Tänäänkin.
Poikkeustilanteissa sen tarjoaman psykososiaalisen tuen merkitys korostuu entisestään, se on opittu maailman kriisialueilta.
Lapsi tarvitsee ihmisiä, joita hänen ei tarvitse kannatella vaan jotka ovat kykeneviä kantamaan lapsenkin tunnekuormaa. Lisäksi on paljon lapsia, jotka eivät välttämättä kotona saa yhtä montaa ateriaa kuin päiväkodissa. Eivät saa huomiota, syliä, huolenpitoa.

Mitä me voimme tehdä? Noudattaa ohjeita. Tarkasti. Olla yhtenä rintamana. Olla arvostelematta hoitoon lapsensa tuovia vanhempia.

Vanhempien arvostelu ei vie mihinkään. Lapsilla on korvat päiväkodissakin. Kaikki se purnaus, jota jupistaan tuulikaapissa, kantautuu kyllä pieniinkin korviin. Edelleen – lapsi ei voi joutua kokemaan olevansa taakka tai ei-toivottu. Meille. Hänen aikuisilleen.

Ja kyllä, olen hyvin kartalla vallitsevasta tilanteesta. Mutta siitä huolimatta.

Meitä tarvitaan.
Lapset tarvitsevat.
Tänäänkin.

Lapsella on oikeus.

Poikkeusoloissakin.

Tosin työnantaja on asiasta eri mieltä. Yt-neuvottelut käynnistyvät. Työnantajan kiitos siitä, että olemme venyneet. Joustaneet. Yrittäneet.

Olisi mielenkiintoista tietää, miten on ajateltu erityistä tukea tarvitsevat lapset ja heille jo myönnetyn tuen jatkuminen, jos henkilöstö lomautetaan. Olisi mielenkiintoista tietää, miten kunnat reagoivat niissä paikoissa, joissa suuri osa varhaiskasvatuksesta on yksityistetty.

Yt-neuvottelut varhaiskasvatuksessa juuri nyt tuntuvat lähinnä vittuilulta. Me yrittäisimme, mutta meidän ei anneta. Koska osingot. Koska tulostavoitteiden tuplaus kiiltää silmissä enemmän kuin solidaarisuus. Niin. Tärkeintähän juuri nyt tokikin edelleen on voiton maksimointi. Vai onko? Kenellä yksityisellä toimijalla olisi riittävästi pokkaa sanoa, että lapset ensin. Työntekijät ensin. Yhteiskuntavastuu ensin? Veikkaan,että sille työnantajalle olisi tulevina vuosina työntekijöitä tulossa.

Joku roti voiton tavoitteluun!